LUUMÄEN KARHUT -SUKUSEURA RY

uron posti






Kun Pietari-Helsinki-rata avattiin vuonna 1875, Luumäen kirkon lähellä sijainnut Uron asema oli vain laiturikoppi aina vuoteen 1935. Sieltä hoidettiin koko junaliikenne ja porttien avaaminen ja sulkeminen.
Karjan takia portit pidettiin yleensä suljettuna ja avattiin vain hevosliikenteelle ja myöhempinä aikoina myös autoille. Pikkupojille saattoi autosta lentää kolikko palkaksi avustamisesta porttien
avaamisessa.

Laiturivaihteen hoitajana toimi parikymmentä vuotta Leena Jaatinen. Sivuraiteen rakentamisen jälkeen vuonna 1935 paikalle siirrettiin hirsinen asemarakennus Hyvinkää-Hanko-rataosalta,jossa rakennus oli ollut ratavartijan asuntona. Tällä asemalla palveli parikymmentä vuotta Leena Jaatisen vävy Eino Karhu, joka asui Aune-vaimonsa kanssa perheineen aivan aseman vastapäätä. He muuttivat siihen Taavetista vuonna 1936.

Asema toimi myös postinjakelupaikkana. Posti haettiin ensin Taavetista kirkolle Nurkan taloon,jossa aiemmin oli postitoimipaikka ja toimitettiin sieltä Uron asemalle, mistä Karhun Eino jakoi sen kyläläisille.
Posti toimi asemalla vuodesta 1958 ensin yhdessä rautatieliikenteen kanssa, mutta 1960-luvun alusta asemalla toimi pelkästään posti.
Sota-aikana ja vielä 1950-luvulla asema oli merkittävä kokoontumispaikka, jonne etenkin sunnuntai-iltaisin kokoonnuttiin ”junia laskemaan”.

Uron aseman ympäristössä pikkupojat urheilivat, juoksivat ja hyppäsivät seivästä. Asema oli vilkas paikka, siinä pysähtyi kuusi junaa suuntaansa, yöjunatkin. Asemalle myös kokoonnuttiin katselemaan junia ja tapaamaan tuttuja.

Sota-aika oli muutenkin vilkasta aikaa rautateille. Aseman takana olevalle pellolle tehtiin lisäraide lähinnä säiliövaunujen purkua varten, olihan Kupsun metsässä armeijan suuret polttoainevarastot, jonne vaunuissa tuotu polttoaine autoilla siirrettiin. Lisäraiteelle ajettiin myös
mm. Svinhufvudin hautajaisten kutsuvieraitten juna. Silloin pellolla olivat myös ilmatorjuntapatterit toimintavalmiina vihollisen iskujen varalta.

Rataa pommitettiin sodan aikana ja Eino Karhun tytär Maija Honkala muisteli, kuinka joutui kerran hyppäämään asemarakennuksen taakse nokkospuskiin pommikoneita piiloon. Einon perhe joutuikin lähtemään sodan aikana joksikin aikaa evakkoon Luumäen Hepoharjulle.

Eino Karhun tytär, äitimme Maija, oli postinhoitajana vuodesta 1958 vuoteen 1991. Meidän tyttärien, Tuulan, Paulan ja Leenan, muistot postista alkavat 1960-luvun loppupuolelta. Asuimme syntymämme aikaan Einon talossa radan toisella puolella. Äidin kertoman mukaan meidän ollessamme pieniä (esikoinen 2 v, seuraava 1 v ja pienin juuri syntynyt), hän kipaisi ruokatunnilla radan yli kotiin ja laittoi tuttipullon suuhun ja taas takaisin töihin. Oli meillä kyllä lapsenlikkojakin, joten ihan keskenämme ei tarvinnut olla. Äitiysloma taisi olla siihen aikaan noin 3 kuukautta.

Vuonna 1969 muutimme uuteen taloon reilun kilometrin päähän. Sieltä Maija polki pyörällä kelillä kuin kelillä työmatkat, aina hyräillen joko virsiä tai iloisempia lauluja riippuen senhetkisestä mielialasta.

Aluksi posti tuli junalla, josta se haettiin isoilla kärryillä. Myöhemmin, kun junat eivät enää pysähtyneet asemalla, posti tuotiin ja vietiin postiautoilla. Myös me tytöt saimme kesätöitä ”postin vaihdosta” eli illansuussa kävi aina postiauto, joka vei ja toi postit ja me kuittasimme ne.

Itse rakennuksessa ei ollut vesijohtoja tai viemäröintiä ja lämpökin saatiin pystyuuneista. Ulkohuussissa ei päivän aikana käyty kuin äärimmäisessä hädässä. Siivouspäivänä Maija kuljetti siivousvedet polkupyörällä kotoa. Sairauslomallekaan ei ihan pienestä jääty. Flunssaisena ja pienessä kuumeessa töihin mentiin. Mukaan otettiin vain takahuoneeseen patja, jolla oli hyvä lepäillä silloin kun ei ollut asiakkaita. Posti oli myös koko kylälle tärkeä paikka, jossa nähtiin muita kyläläisiä ja jäätiin juttelemaan.

Kiirettä ei noina aikoina pahemmin ollut. Maija oli hyvä tekstaamaan, joten kyläläiset toivat suru- ja onnitteluadressit ja ilmoitukset hänen kirjoitettavakseen. Hän saattoi myös pyynnöstä laittaa lahjan pakettiin ja toimittaa eteenpäin. Eräs rouva kävi viikoittain laitattamassa papiljotit hiuksiinsa. Myöhemmin, kun rouva ei enää kyennyt postiin, Maija kävi hänellä kotona laittamassa hiukset. Jos ei millään päässyt toimittamaan lottokuponkia Essolle tai Taavettiin, toimitettiin sekin omien asioiden sivussa ja tarkistuskuponki löysi takaisin omistajalleen seuraavana päivänä.

Maijalle oli vaikea paikka, kun posti alkoi veloittaa palvelumaksuja, eikä hän niitä aluksi suostunut ottamaankaan, kun palveluhan oli hänen työtään.
Postinkantajat järjestivät aamulla tulleen postin lokeroihin, latoivat postit suuriin nahkaisiin laukkuihin kierroksen mukaiseen järjestykseen ja suuntasivat kylille. Kun vielä pankkikirjat olivat käytössä, saattoi joku kylän asukas laittaa pankkikirjan ja sen mukana lapun postilaatikkoon, mistä postinkantaja sen otti ja toi postiin. Maija otti tililtä pyydetyn summan rahaa, laittoi pankkikirjan väliin ja postinkantaja vei pankkikirjan takaisin postilaatikkoon. Homma toimi ja luottoa oli.

Postinkantajina toimivat muun muassa Pirkko Holman, Aatto Saaresti ja Kontulan Tauno mopoineen, Turkkilan Helvi, Liirin Väinö, Suoknuutin Eemeli, Pätärin Oskari, Tainan Arja ja Turkkilan Kaarina. Myös me tytöt pääsimme joskus jakamaan postia. Juuri ajokortin saaneina kelillä kuin kelillä reitti ajettiin ja ajokokemusta karttui. Joskus käväistiin kesken ajoreitin kahvilla jonkun kyläläisen luona.

Leenan mieleen on erityisesti jäänyt kahvihetki taiteilija Sirkka-Liisa Lonkan luona, missä kahvin joukkoon sai hunajaa. Myös käynnistä Sulo Saaritsin luona on vielä muistona hänen vaivanpalkaksi antamansa vaimonsa tekemät villasormikkaat.

Postissa oli tottakai rahaa isossa kassakaapissa, joten jossain vaiheessa sinne asennettiin varashälyttimet. Ennen hälyttimiä, kun Maijalta kysyttiin eikö varkaat pelota, hän sanoi aina, että onhan miulla puukko täällä. Rohkea nainen.

Vääriä hälytyksiä tuli Lappeenrannan poliisille usein (mm. Huttulan taksin hieno radiopuhelin aiheutti silloin tällöin hälytyksen), joten lopulta poliisit soittivat Maijalle ja pyysivät häntä käymään tarkistamassa, näkyykö varkaita. Maija ja Leena menivät rohkeina katsomaan tilannetta ja varkaat taisivat samaan aikaan rynnätä ikkunasta ulos. Onneksi saaliina oli vain naarmuja kassakaapissa ja rikkinäinen ikkuna.

Posti oli koulutiemme varrella ja joka päivä käytiin koulusta tullessa kertomassa äidille päivän tapahtumat. Useimmiten äiti oli laskemassa kolikoita, joita oli tuotu säästöpossuista talletettavaksi. Kolikoita laskevia koneita ei tuohon aikaan pienissä postitoimipaikoissa ollut.

Postin toiminta loppui 1991, mutta postirakennus jatkoi elämäänsä Kivijärven Haapasalossa Einon pojan, Heikki Karhun, kesämökkinä. Ulkohuussi sai uuden elämän Maijan kotona varastona.

Postista jäi varmasti monelle lämpimät muistot. Pitkät penkit, joilla vaihtaa kuulumiset, raidalliset räsymatot lattioilla, siemenestä itse kasvatettu appelsiinipuu ja postinhoitaja, joka oli aina valmis
kuuntelemaan ja auttamaan.

Maija Honkalan, o.s. Karhu, tyttäret
Leena Honkala
Tuula Honkala
Paula Honkala
Juttu on julkaistu Karhunpesän kuulumiset -lehdessä keväällä 2021.

 
 

Virsikanteleesta perunkirjoituksiin


Tämä juttu sai alkunsa virsikanteleesta ja vanhoista perunkirjoituspergamenteista. Vanha yksikielinen virsikannel oli muistini mukaan pitkään talon vintillä muun roinan seassa, kunnes isäni sen kerran kaivoi sieltä esiin ja kunnosti.

Ehkä musiikkimiehenä ajatteli sillä soitellakin. Seinälle se jäi roikkumaan, ja on nyt täällä Hämeenlinnassa.

Mikä sitten on sen tarina. Kanteleen sisäpuolella lukee lyijykynällä rönsyilevästi käsin kirjoitettuna teksti: Matti Järvelä tehny tämään kantelen 1890 loka Kus.

Sain veljeltäni Sepolta jokunen aika sitten kansion, jossa oli vanhoja kantatilan papereita, perunkirjoituksia, lainhuudatuksia ym. 1800-luvun lopulta lähtien. Kyseessä on isoisäni appiukon, eli isoäitini isän Matti Järvelän suvun tilasta Miehikkälän Järvelän kylässä.

Papereita kiinnostuneena selaillessani silmiini sattui sana, virsikannel. Palataan kohta asiaan, kerron vähän ensin Järvelän historiasta.

Edellisessa lehdessä kerroin kotipaikastani ja arvuuttelin miten ja mikä kuljetti isoisäni Antti Karhun Luumäelta syrjäiseen Järvelän kylään, josta vaimo Annastiina sitten löytyi.

Järvelän kylä sijaitsee kolmisen kilometriä Miehikkälän-Vaalimaan tiestä, Tyllinjärven rantamissa, aikanaan varsin syrjässä muista kyläyhteisöistä.
Isäni kertoi tarinaa, jonka oli kuullut vanhemmiltaan. Isonvihan (suuri pohjan sota 1700-1721) aikaan Järvelän kylässä on ollut ilmeisesti vain yksi talo. Ryöstelevät kasakat olivat sitten kerran löytäneet tiensä kylään.

Talonväki oli ehtinyt pakenemaan kylän edustalla olevaan Tyllinjärven saareen. Talon piika ei ehtinyt mukaan vaan pakeni läheisen vuoren kivenonkaloon.

Kasakat tekivät ladon ovista lautat, joilla soutivat saareen ja tappoivat koko talonväen. Saaren keskellä on tänäkin päivänä kumpare, johon väki on kertoman mukaan haudattu. Olen sen monta kertaa itsekin onkireissuilla nähnyt.

Piikaa eivät osanneet etsiä, ja hän jäi henkiin. Siitä miten talon elämä sitten jatkui ja liittyykö isoätini suku näihin ihmisiin ei tarina kerro.

Matti ja Maija-Stiina Järvelä olivat lunastaneet tilan sisaruksiltaan ja testamenttasivat sen varhaisessa vaiheessa tyttärelleen Anna-Stiinalle ja vävylleen Antti Karhulle. Maija-Stiina kuoli jo nuorena. Ehkä testamentti oli tätä ennakoinut.

No, palataanpa tuohon virsikanneljuttuun. Selailin Matti Järvelän perunkirjaa vuodelta 1914. Matti kuoli 28. maaliskuuta ja perunkirjoitus on tehty 2. kesäkuuta saman vuonna. Kirja on varsin perusteellinen, joka siihen aikaan on ollut tapana.

Tässä muutamia mainintoja ja hinnat: 1 tammahevonen 150 markkaa, 4 lypsävää lehmää a 75 markkaa, 1 härkä 75 markkaa, 3 vasikkaa a 10 markkaa, 4 lammasta a 6 markkaa, 1 sika 15 markkaa.

Sitten talousvälineitä niittokone, äes, atra, jyrä ym. Kaikilla tietysti jokin arvo markkoina. Paljon käyttötavaroita, esimerkiksi ompelukone 30 markkaa, separaattori 50 markkaa, kirnu 15 markkaa, 1 rautakanki 1 markka, 4 kirvestä 2 markkaa, 4 viitaketta a 1 markka, 4 lantahankoa a 0,50 markkaa, pyssy 10 markkaa, seinäkello 1 markka, paljon huonekaluja ym. kaikki tarpeelliset aina veitsiin ja haarukoihin.
Ja sitten listalla, virsikannel 1 markka.

Listan allekirjoutuksena:

Oikeen olen kaiken ilmiantanut enkä mitään tieten salannut, joten valallani voin vakuuttaa jos niin vaaditaa.

Antti Karhu
Näin tapahtuneeksi todistamme

Jaffet Pääskynen Kalle Taari
Vaivaisten osa kuitataan. Miehikkälässä 19.3. -15 U Kaitainen

Selailin sitten isoisäni Antti Karhun perunkirjoitusta vuodelta 1935. Asiamiehenä toimituksessa on ollut tirehtööri J. Vainio ja maanviljelijä Toivo Ukkola (vaimo Leena-Stiina o.s. Karhu Luumäeltä).
Pesän jakajia olivat leski Anna-Stiina ja 8 lasta, joista puolet alaikäisiä.

Irtaimen omaisuuden listalta löytyi paljon samanlaisia tavaroita kuin Matti Järvelänkin, hinnat vaan olivat kovasti nousseet. Esim. hevonen 3000 markkaa, 7 lehmää a 1000 markkaa, 4 lammasta a 100 markkaa, sika 400 markkaa.

4 kirvestä oli edelleen tallessa a 5 markkaa, rautakankia oli nyt 2 a 15 markkaa, mutta lantahankoja oli yksi näemmä hävinnyt. Tarkkaan oli kaikki kirjattu, mm. innokkaan kalamiehen, isoisäni kalanpyydykset, 100 markkaa.
Mutta listalta puuttui se virsikannel. Soitin oli jäänyt pois, vaikka herätyskellokin oli, 5 markkaa. Mistä moinen, oliko kannel unohtunut vai oliko se katsottu arvottomaksi?

No, joka tapauksessa se on yhä tallessa, ja minulle sillä on kyllä oma arvonsa. Vain kieli puuttuu. Ehkä sen vielä siihen jonain päivänä korjailen. Saattaapihan sillä vielä joku suvivirren sujauttaa.

Kaikki paperit olivat varsin mielenkiintoisia ja kuvasivat hyvin aikaansa. Papereissa oli myös hyvin hienoja nimiä ja titteleitä sekä sinettejä.
Vanhimmat pergamentit olivat 1800-luvun lopulta. Niissä oli lainhuuto-, jako- ym. asioita. Tekstien kieli on varsin koukeroista nykyihmiselle, mutta selvästi hyvin tarkkaa ja yksityiskohtaisesti mietitty.
Jäin miettimään, minkälaista se elo tuohon aikaan syrjäisessä kylässä on ollut ja miten asiat ovat hoituneet. Eipä ole nykykiireet ja median ahdistus häirinneet.

Nythän tämä maailma on ihan sekaisin ja viulut maksetaan. No, sellaista elämä on, Junnua lainaten.

Kari Karhu

Juttu on julkaistu Karhunpesän kuulumiset -lehdessä huhtikuussa 2020
 
 
Matti Järvelän puumerkki

Matti Järvelän puumerkki

 

Vahingossa soutajaksi


Oli vuosi 1989, kun Kuorma-autoliiton järjestölehdessä oli ilmoitus: ”Haetaan soutajia kirkkoveneeseen Sulkavalle”. Ilmoittauduin ja pääsin joukkueeseen.

Harkitsin jo perumista, kun en ollut koskaan soutanut muuta kuin katiskoille. Sitten ajattelin, että olenhan hiihtänyt Finlandia-hiihdon muutaman kerran, kai tästäkin selviää – onhan tämä sentään ammattiautoilijalle tuttua istumatyötä.

Soutu meni hyvin, jos ei oteta huomioon kämmeniä, jotka olivat kuin hyvin nuijitut pihvit. Sijoitus oli viides ajalla, jolla nykyisin sijoittuisi noin sijalle 25. Näin paljon on tämäkin laji kehittynyt.

Seuraavana vuonna soudin samassa joukkueessa. Vene oli kuitenkin kuin vanha ruuhi, ei kulkenut kunnolla, ja sijoitus oli 17.

Tästä viisastuneena kokosin joukkueen Luumäeltä ja vuokrasimme Eerikäisen Reinolta veneen kuukaudeksi treeneihin. Ja johan alkoi soutu kulkea. Ruokahalu kasvaa syödessä ja ostimme oman veneen perustamallemme soutuseuralle. Seura rekisteröitiin, mikä on ehtona kilvoittelussa Suomen mestaruudesta. Tästä alkoi soutuseura Voiton Soutajat ry:n historia.
Sijoittuminen viidenneksi vuoden 1998 SM-kisoissa 30 kilometrillä antoi uskoa tulevaan. Vuosi 1999 oli Voiton Soutajien menestyksellisin: SM-kisoissa 10 ja 30 kilometrillä kolmansia ja kahdella kilometrillä toisina.
Nyt 2000-luvulla olemme kilpailleet souduissa, joissa ei tarvitse kilpailulisenssiä ja kepittäneet joskus näitä huippujoukkueita. Sulkavan soudut on joka vuosi päätapahtuma. Sen olemme voittaneet kolme kertaa, ja sijoja 2- 3 on lukuisia.

Ostin 90-luvun alussa soutuergometrin, jolla voimme treenata soutua talvellakin.

Katselin tilastoja ja huomasin, että tämähän on minun lajini. Olen voittanut useita Suomen mestaruuksia 2000 – 10000 metrin matkoilta. Sarjan 60 v Suomen ennätys on ollut nimissäni jo neljätoista vuotta. Euroopan mestaruuskisoista vuonna 1995 tuomisina oli hopea.
Soutu-ura jatkuu jollakin tasolla. Yritän myös ensi kesänä Sulkavan joukkueeseen.

Talvella hyvä harjoitusmuoto on hiihto. Tänä talvena Kuorma-autoliiton SM-kisoissa tuli voitto kotiin sarjassa 75 v.

Pyynnöstä muisteli soutu-uraansa

Pesun Vote (1935 -2018)

Kirjoitus on julkaistu Karhunpesän kuulumiset -lehdessä nro 11/Huhtikuu 2010
 
 

Sota-aikaa lapsen muistikuvina


Muistelen lapsuuttani noin kolmesta yhdeksään ikävuoteen. Muistikuvat olen yrittänyt saada aikajärjestykseen, mutta pienet poikkeamat sallittaneen.

Varhaisimpia muistikuvia on kirkkoreissut hevosella. Äiti oli laittanut evääksi pullapalojen päälle voita, ne olivat maukkaita. Myös leikit omatekoisilla puuautoilla navetan eteläseinustalla ovat jääneet muistiin. Maa oli ruskomultaa, ja sinne sai hyvät tiet. Navetan muurauksesta muistan hellepäivän. Kahvit juotiin pihalla, ja muurari antoi minulle sokeria. Oli vuosi 1938.

Talvisota syttyi ollessani vajaat viisi vuotta, ja vaikuttihan se meihin lapsiinkin. Kerran hiihtelin peltoa pitkin naapurista, kun metsän takaa alkoi kuulua lentokoneen surina. Heittäydyin hankeen mahalleni ja olin liikkumatta. Näin meitä oli neuvottu. Kone lienee ollut suomalainen.

Toinen tapaus samalta talvelta. Äiti ompeli minulle puseroa, kun vihollisen pommikoneet tulivat päälle. Äidille tuli hätä, ompeleminen keskeytyi ja siirryimme seisomaan selkä uunia vasten. Siellä oli mukamas turvallisempaa. Minä kiertelin itkua ja harmittelin jos pommi osuu, en ehdi pitää puseroa kertaakaan. Koneet kaartoivat ylitsemme ja alkoivat pommittaa Taavettia.

Meillä oli nuori hevonen ja oltiin lähdössä kirkkoon. Isoisä jätti hetkeksi ohjaksen maahan ja hevonen lähti täyttä laukkaa. Maantien risteyksessä rillat kaatuivat, aisat katkesivat ja rillat vaurioituivat pahoin. Se kirkkoreissu jäi tekemättä.

Käytiin kerran isoisän kassa Tuuliaisen myllyssä. Paluumatkalla häneltä putosi piippu, mutta löytyi tulitikkujen valossa. Oli sysimusta syysyö.

Myös isän lähettämät kirjeet ja kortit sieltä rintamalta ovat jääneet muistiini. Kun hän kevättalvella 1940 kirjoitti, että pääsee siviiliin, mitä tuon tuliaisia, kirjoitimme, että tuo nauloja. Eipä taida kuulua nykylasten toivomuslistaan. Nauloja tarvittiin mäkiautojen rakenteluun.

Talvella harrastettiin mäenlaskua suksilla ja kelkoilla, vanhemmat lapset jopa hevosen reellä. Savitaipaleen tietä ei talvella aurattu, ja kotimme lähellä oli iso mäki. Siitä sai reellä huimat kyydit, me pienemmät päästiin joskus mukaan.

Olin 9-vuotias, kun isä kyti kesantoa. Meille tuli vieras ja he menivät sisälle. Minä päätin yrittää ja onnistuin niin hyvin, että sain kyntää koko pellon.

Jatkosodan aikana kuljetettiin halkoja Savitaipaleen suunnasta. Autoja oli jopa 20 letkassa. Me kuunneltiin, kuka vaihtoi parhaiten. Myös se, joka ajoi nopeinta vauhtia, oli hyvä kuljettaja. Erään auton lasti haettiin Uutelan rannasta, ja sain olla Lammin mäessä astinlaudalla, se oli juhlaa. Haaveilin, että saisin aikuisena ajaa autoa, ja se haave kyllä toteutui.

Näihin aikoihin valtakunnassa järjestettiin niin kutsutut mottitalkoot. Kävin äidin kanssa eräänä sunnuntaina seurakunnan metsässä tekemässä motin halkoja. Sain pronssisen rintamerkin (kirveen). Lunta oli paljon, muistan paikan vieläkin.

Sitten ne sota-ajan lasten leikit. Tytöt tekivät hautakumpuja hiekasta ja koristivat ne kukilla. Me pojat oltiin kivisotaa käsin ja ritsoilla. Sunnuntaisin meitä kokoontui kymmenkunta poikaa, lähdettiin sotimaan aseina ritsat ja panoksina kivet. Tehtiin kaksi joukkuetta ja valittiin sopiva maasto, jossa oli näköesteitä. Jos näyttäytyi, sai ampua kohti. Ja tulihan niitä osumiakin, vaurioitan pari hammasta ja muutama mustelma. Myös metsästys ritsoilla kuului leikkeihimme tuottaen joskus tulostakin.

Kerran kesällä yöpyi suuri sotaväen osasto kotini lähistöllä. Meillä oli silloin pihapiirissä heinä- ja pahnasuojina latoja, joissa oli riukulattiat. Sotilaiden lähdettyä vanhemmat veljeni löysivät lattioiden alta kiväärin patruunoita. Niitä oli melkoinen määrä, purimme niitä ja saimme näin ruutia. Teimme putkesta aseen. Piipun peräpää tukkeeseen, ja sytytysreikä viilalla. Putki kiinnitettiin puusta tehtyyn perään.

Koeammunnan räjähdys oli niin voimakas, että piippu irtosi perästä ja raapaisi pitelijänsä peukalonhangan ja posken verelle. Tämän jälkeen sytytys tehtiin aikasytytyksenä. Näiden ammuskelujen tarkoituksena ei ollut osua johonkin, vaan voimakas räjähdyksen ääni paksuseinäisellä putkella. Ääni oli melkoinen.

Tuli kesä 1944 ja evakot. Se mäki kotini lähellä, josta laskettiin reellä, oli liian suuri painaville muuttokuormille. Hevoset eivät jaksaneet pidätellä tarpeeksi. Kylän vanhat miehet olivat jarruna köysien kanssa.

Meilläkin oli kärryt jatkettu ja nimilaput laatikoissa. Jos ryssä tulee Tienhaarasta läpi, on lähtö evakkoon. Onneksi näin ei käynyt, Kivisalmi, Ihantala ja Vuosalmi pitivät, ja lähtökäskyä ei tullut.

Näillä muistikuvilla halusin kertoa lyhyesti nuoremmille, kuinka yksinkertaisia ja käytännönläheisiä lasten leikit sodan varjossa olivat. Kerrottavaa olisi ollut paljon enemmänkin. Lopuksi haluan sanoa, että sodista johtuneesta pula-ajasta huolimatta minulla oli onnellinen lapsuus.

Voitto Pesu (1935 – 2018)

Kirjoitus on julkaistu Karhunpesän kuulumiset –lehdessä nro 9/Huhtikuu 2009
 
 

Abraham Karhun päiväkirjasta:
Rakuunarykmentin retki Viipuriin ja Koivistolle


Luumäen Heikkilässä elänyt Abraham Karhu (1870–1911) oli sotapalveluksessa Lappeenrannan rakuunarykmentissä vuonna 1892 ja kirjoitti siellä ollessaan päiväkirjaansa kertomuksen rykmenttinsä retkestä Viipuriin ja Koivistolle.
Retkikertomuksen lisäksi päiväkirja sisältää lähinnä laulujen sanoja ja runoja, ja Abraham on nimennytkin vihkon ”Laulu- ja runokirjaksi nuorisolle, ensimmäinen painos, kirjoittanut aliupseeri Aapram Karhu Lappeenrannan rakuunarykmentistä”.
Yli sadan vuoden aikana repaleiseksi kulunut päiväkirja on Abraham Karhun jälkeläisen, sukulehden toimittajan Marju Perilän hallussa, ja sukututkijamme Heikki Karhu on poiminut siitä armeijaretken kuvauksen alkuperäisessä kieliasussaan.


Tuli siitä valmis matkaan lähtö vaikka luultiin että pitäs toisiin aikain jäämän. Maanantain iltana elokuun 21 päivänä tuli tieto että laittaa satulat täyteen varustukseen jo yöllä että aamulla lähtöön oltas valmiina.
Seuraavana aamuna kello 8 järjestettiin pussia ja kaikkia joita matkalla tarvitaan ja olimme täydessä toimessa valmisteltu kapineitamme kuntoon. Vaan tuli kielto ettei tule lähtö ennen kun keskiviikkona.
Rykmentin komentajalle oli tullu sähkösanoma että Suomen sotaväen päällikön apulainen saapuu tarkastamaa täällä sijoittelevaa reservikomppaniaa, joten tiistai iltapäivällä laitoimme täyteen kuntoon ja niin olimme kaikki valmiina.

Illalla päiväkäskyllä määrättiin lähtö tapahtuvaksi kello seitsemän keskiviikkoaamuksi.
Päivä valkeni vaan pilvisenä ja sateisena. Mielemme kävi alakuloiseksi jota emme tahtoneet näyttää toisille tovereille että ollaan nurjamielinen vaan oltiin hyvin iloisia siitä kun päästään lähtemään.
Minäkin oisin saanut jäätä kotia mutta sitä en minä tahtonut tehtä vaan lähtin matkalle toisten kanssa.
Aamulla aikasin herätettiin ja menimme talliin juottamaan ja puhtistamaan hevoiset, tarkastimme satulat joihin varustimme tupakkaa ja muuta suuhun sujuvaa. Aaamiaiseksemme annettiin uusia perunoita.
Päiväkäskyssä määrätyllä tunnilla olimme valmiit, jopa satuloineetkin hevoset, vaan pilvet ei voineet pidättää kokoontuneita höyryjään vaan alkoivat sateena virrata alas, joten käskettiin vasta jos lakkaisi.
Vähän kumminkin hiljeni sade, silloin torvensoittajat puhalsi lähtöön. Nyt kokoonnuimme maneesin edustalle johon pijan saapuivat päällikkömme ja rykmentin komentaja ja hän tervehti meitä.
Kohta lähtimme musiikin soittaessa. Kasarmipihalta menimme kaupungin läpi suunnaten kulkumme Viipuriin menevälle maantielle kohti yhden vanhastaa Suomen varustuksistaan tunnettua kaupunkia kohden.
Tiellä me sivulse Lappeenrannassa leirillä olleen tykkiväen joiden kanssa olimme harjoitelleet leirillä. Vähän eteenpäin ajettuamme tapasimme yhden pataljoonan joka jalkasin pötki Lappeenrannasta Viipuriin. Heidän ohi ajoimme myöskin jotka oli yhtä tunnettu kuin etellisetkin.

Olimme kulkeneet jo yli puolen matkan kun komennettiin oikealle puolelle kentällä jossa astuimme alas selästä. Syötettiin hevosia, tämäpä ei tuntunutkaan hauskalta, oleha läpi märkinä ratsun vieressä seistä.
Tunnin aikaa tässä oltuamme juotimme hevoiset lähellä olevasta järvestä, jonka perästä joka Eskatroona lähti ravissa matkaa jatkamaan joten paikka jäi. Tämäpä tekikin hyvää körvettyneille Rakuunoille jotka taas saaden ajosta lämpimän.
Olipa meidän Eskadroonan… (rivi puuttuu) …olla hänen venäläinen ratsunsa vilusta ja vanhuudesta köntistynyt kun kaatua retkahti keskelle tietä saaden toisia vielä päällensä. Kumminkaan ei käynyt sen pahemmin kuin tuli rapaan.
Tavallista enemmän ei tällä välillä ole kertomista kuin olihan siinä pari niin komeata hovia, se oli parasta mitä näimme, mutta olipa meillä toivottavana uutta ja ehkä kaunistakin, nimittäin vanhoista muistoista rakas Wiipurin kaupunki jota moni meistä ei ollut nähnytkään.

Nyt alko jo näyttää että pianpa tästä taitaa tulla se eteltä mainittu kaupunki kun tuli näkyviin se rautatie joka menee Helsingistä Viipuriin. Hetken ajettuamme niin jopas näky Suomenlahden tummia lahtelmia. Nyt nostimme silmämme ja kas siellä näkyy koko Wiipurin kapunki. Nyt komennettiin stoi ja käskettiin laulajat eteen ja sijoitettiin järjestykseen ja rakuunanlakit päähän hurjasti vaikka… (rivi puuttuu) … turhamaiselta.
Nyt taas mentiin, musiikki soitti ja laulajat laulelivat ja ajoimme ison sillan ylitse ja olimme Neitsytniemellä, joka on varsinainen eri kaupunki, olihan tuokii jo meidän Lappeenrannan vertainen.
Neitsytniemen läpi päästyämme oli aukeata, vähän matkan päässä edessämme törötti se Wiipurin vanha linna, josta ehkä joka Suomen sotilas ainakin on kuullut puhuttavan, jos ei muuta niin ainakin mainiosta Viipurin pamauksesta, joka saatti monta satua kansan keskeen.
Nyt eroitti meität kaupunkista tuo linnan silta. Katselimme niin tarkoin kuin vain sivu katseella voi tuota vanhan ajan kaupunkia, jonka tarkemma selityksen jätäin tekemättä syystä kun ei ollut tilaisuutta enempää sitä katsella.
Mutta sen verran näin että katselioita oli paljon, niitä oli joka kadun kulmassa ja portilla jos jonkiin moista, oli Herraa ja Rouvaa, talonpoikaa ja Porvaria, ja siellä ne Wiipurin lihavat kyökkipiiat ja kaikki katso suu auki. Ja niin sitä oltiin Wiipurissa, josta niin monta kertaa laulettiin ennen Lappeenrannassa mutta nyt päästiin itse katsomaan.
Mutta minähän en ainakaan tullut hullua viisaammaksi sillä katsottavia oli enemmän kuin kerkesi, sen vain näin että katsojia oli katujen vieret täynnä.
Tulimme taaskin yhden pitkän sillan yli joka kävi rautatien päälitse. Nyt oli edessämme yksi Suomen poikain kolmen vuotinen koti, jonka portilla pataljoonan musiikki soitti kunnian marssia, kun ajettiin, niin eihän täällä ollutkaan kasarmin piirissä niin väliät paikat kuin meillä, vaan täyty puolitunkoksessa kulkea ettei tallos semmoisia kauneita istutuksia.
Pujottelimme kumminkin läpi kasarmin piirin ja pääsimme harjoituskentälle joka oli määrätty yöpaikka. Nyt olimme kahden kotin välissä, toisessa säilytetään kunnollisia poikia, toisessa rikoksen tekijöitä vangeja.

Tähän siis laitoimme omat väsymättömät luontokappaleet kiinni, hankimme ruokaa eteen ja riisuttiin satulat pois selästä. Kohta kuului käsky että kattilat ja lusikka ja leipäkannikat ja matkaan. Senpä teimmekin sillä jopa vatsamme oliki jotenkin tyhjät kun aamulla kotoamma vähän söimme perunoita, ja niin lähtimme marssimaan ruokahuonetta kohden. Saapa nähtä minkänlaisen sopan kokki on laittanut vieraille… (epäselvää) …tällä kertaa.
Kokki poika pisteli kattiloihimme oikein paksua hernesoppaa ja vielä varusmestari antoi oikein aika köntin lihaakin, nythän kelpas matkamiesten kun oli leipää itsellä. Nyt mentiin ruokahuoneeseen joka mielestämme oli hyvin pieni, ja täällä taas alkoi kalikkain keikutus ja olkoon Wiipurin pataljoonallen kunnia sillä soppa oli hyvä.

Syöntimme päätyttyä näytettiin huoneet joihin saimme tuoda kampsumme ja jossa me yön vietimme ja täällä olikin kyllä tilaa, sillä pojat olivat päässeet pois ja toiset olivat lomalla, me poloiset taas pitkällä matkalla.
Vaan eipä Rakuuna ole yksin sillä hänellä on toverikin jonka rinnassa sytän sykkii, jos kohdalla ei ihmisen vaan kumminkin yhtä uskollinen, ja sepä taas johtui mieleemmekin ja lähtimme juottamaan ja annoimme ruokaa vielä eteen.
Näin puuhaten kului iltamme, nyt tuli iltahuuto, kokoonnuimme komppanian käytävällen jossa tarkastettiin jos on kaikki, vai onko vieras kaupunki saanut pojat houkutelluksi tarkastusretkille, jonka jälkeen saimme ruveta levollen.
Kyllä teki monen mieli vaan ei annettu mennä kaupunkillen, mutta viettelys voitti monen ajattelemaan, tulkoo perästä mitä hyvänsä, täytyyhän sitä kerran koettaa ja niin toinen toisensa perästä pujahtivat pojat ulos ovesta. Oli meitä joitai laiskoja jotka katsoimme levon parhaaksi ja panimme maata jo ja maistuikin hyvältä.

Kello puoli kymmenen oli määrätty lähtömme Koivistollen ja nyt laitoimme kaikki kuntoon. Jopa käskettiin satuloille ja nousimme satulaan ja odotimme päälliköitämme. Ensiksi tuotiin Stantaari ja sitten tuli Rykmentin komentaja, silloin sitä taas lähdettiin samalla lailla kuin tultiin kaupunkiin, oli laulajat etellä ja musiikit soitti kasarmin portilla ja niin lähdettiin.
Suomen lahden rannalta kuljeskellen ja tulimme Johanneksen pitäjään, täällä tapasimme kuormastomme jotka raskaiden kuormien kanssa ei voineet edellä kulkea.
Tulimme eräällä aukealle kentälle jossa astuttiin hevosten selästä ja pantiin toisia hakeen heiniä mutta heinät oli niin kaukana että täytyi taluttaa hevoiset omin jaloin sinne missä heinät oli ja menimme erään ison ladon luo josta saimme ruohoja Ratsuillemme…

Nyt rupesimme tarkastamaan sitä paikkaa sillä taluttaissa hevoisia ei meillä ollut paljon aikaa tehtä havaintoja. Tässä oli kaksi klasitehtasta, hovi ja hänen alustansa ja tehtaan työmiesten asuinnoita joten kaikki yhteensä teki pienen kylän jonka läpi kulki vähäinen joki josta juotimme hevoisemme ja tahdomme mainita tämän kylän ja tehtaan nimen. Sitä nimitettiin Rokkalan koskeksi, ja kun hevoset oli saaneet heiniä niin teki meidän miestenkin mieli syötä.
Mutta mitäs nyt, ei ollut muuta kuin kuivaa leipää jota Wiipurista lähteissä annettiin eikä saanut kylästäkään mitään, oli siksi syöty köyhäksi. Minä sain yhden kattilallisen maitoa yhtestä talosta josta syötiin kolmeen mieheen.

Syötyämme ja jaloteltuamme Ratsumme lähdimme taas eteenpäin matkustamaan. Alkoi taas näyttää enemmän elollisen merkkiä kuin lähdettiin. Tuli taas pitäjä ja nyt olimme Koiviston pitäjässä, täällä tuli ensiksi Makslehtiin kylä, jossa viljelykset näytti olevan hyvät ja maa oli tasaista, oli oikein hauska kylä.
Suomen lahten tässä oli aivan maantien vieressä ja levitti jotenkii aukeen selän tällä kohtaa, josta näkyi laivoja. Niin kuljeskelimme, jopas alkoi näkyä taloja jotenkii hyvin rakennettuja ja herrasmuotiin puettuja naisia. Tulimme Koiviston kirkon kylään.
Täälläpäs oli kylä oikein niin kuin ainakin sivistyneessä paikassa, koko erilaista kuin muualla näillä seutuilla. Tulimme läpi kylän kirkon luo, kirkko sijaitsee kauniilla niemellä meren rannalla. Täällä oli meille pivakki paikka vaan oli liian pieni koko Rykmentille.
Toisella puolen kirkkoa oli tasainen nurmi aitattu kiviaitalla, taisi olla kirkollen kuuluva johon ei meitä laskettu kuin parempain miesten kautta. Sinne vietiin neljä eskadroonaa, kaksi jäi siihen ensi aijotulle paikalle.

Täällä laitoimme hevoisemme liekaa ja annoimme ruokaa eteen, mutta sitpäs tulikin ruveta emännäksi sillä siellä ei ollut valmista soppaa niin kun Viipurissa, johon kaikki ryhty hyvin sukkelaa sillä joka miehellä oli nälkä.
Nyt mentiin meren rantaa katsomaan paikkaa että missä olisi mukava keittää, josta löysimme oikein mukavan paikan johon ruvettiin tekemään tulta ja kohta loisti iloiset tulet meren rannalta kivilouhikosta.
Nyt kuului huuto, neljännen eskadroonan miehet hakemaan perunoita ja lihaa, jota lähdettiin heti hakemaan. Toinen toi lihaa, toinen perunoita sillä meitä oli niin sanoakseni kaksi jotka laitoimme yhdessä.
Kun tultiin siihen paikkaan jossa oli meidän määrä keittää, lähdin minä hakemaan vettä lähellä olevasta lähteestä, sillä meri veteen ei ruvettu keittämään ja Marttila jäi pesemään perunoita. Saatuamme keittomme valmiiksi mäni Marttila joka oli toverinani hakemaan leipää, mutta ei sitä huolinut hakea etäältä sillä kuormastossa oli leipää.
Otottelin hetken aikaa, jo tulee Marttila ja kas kummaa isot kääryt leipää ja voita päällä, et ilettää nyt, arvelimme että kelpaa sitä joskus olla sotamiehenä kun saa joskus rasvaisia ruokia.

Mutta mitäs nyt kun syötiin niin rupes janottamaan. Nyt tuli tuuma että mistä saa juotavaa, sillä tuota merivettä emme ruvenneet juomaa. Lähdimme kylästä hakemaan kaljaa, mutta ai ihmettä, pojat löysivät oikein hyvän kaljapaikan joka ei ollut oikeata kaljaa, joka oli parempaa.
Pojat kanto sitä kattilalla ja millä vaan kerkesivät vaikka ei ensin tahtottu antaa vähempää kuin viisi kannua yhteen astiaan. Minä ja toverimme otimme tavallista kaljaa, sammuttihan se sekiin janon.

Nyt oli tullut kello puoli yhleksän ja piti mennä iltahuutoo ja sen jälkeen saimme mennä levolle, vaan ei tässä ollut muuta kuin taivaan kansi kattona, mutta hyvin ne näky olleen tyytyväiset siihen.
Mutta minä ja eräs toverimme lähdimme katselemaan kylää, läksimme tulemaan takasii samaa tietä jota mentiinkin ja tulimme aivan toisee päähän kylää, jossa meitän Musikki oli soittamassa, ja myö mäntiin sinne nurmelle jossa ne soitti.
Siellä oli vähän tyttöjä joiden kanssa vähän tanssittiin ja hauskaa se oli meistä, kun saatiin tanssittaa Koiviston tyttöjä, ja sama näytti olevan näiden tyttöjen mielessä, kun saivat tanssia Suomen rakunain kanssa.
Hetken tässä oltuamme lähtimme maata sillä kello oli jo 2.

Aamulla kun herättiin, niin oli se etellä mainittu työmme tehtävä että puhtistaa hevoset ja ruokkia. Sitten alettiin laittaa itsellemme aamiaista, keitimme ensin teetä ja sitten saimme leipää ja silliä, mutta eihän sitä tarvinnu silliä syötä sillä annettiinhan sitä voita ja paljon annettiinkin…
Nyt kun saimme syötyksi, niin ruvettiin laittaa päivällistä, joka oli samanlainen kuin illallinen, mutta nyt saatiin lihaa vielä enempi kuin illalla, ja meidän eskadroonalla oli sian lihaa mutta muilla ei ollut kuin lehmän lihaa, sillä meidän eskadroonan päällikkö käski kotoa lähtiessä että pitää ottaa läskiä mukaan.
Nyt laitoimme päivällistä sillä lähtö oli määrätty kello 12:ta

Söimme päivällisen, niin rupesimme laittaa kapineitamme kuntoo lähtöä varten. Kun kello oli puoli kaksitoista, niin huudettiin satulat selkään ja nousimme itse myös ratsun selkää. Nyt tuotiin Stantar ja pian saapui Rykmentin komentaja, joka ensin meitä tervehti ja sitten lähdettiin matkalla, nyt oli kello jo 12.1/4.
Lähteissä käskettiin torven soittajain puhaltaa marssia, joka näytti olevan hyvin suloista niistä kansalaisista, koska vedet vieri muutamien silmistä.
Nyt saimme matkustaa taas pitkin Suomen lahden rantaa jossa näytti olevan hyvin aukee meri. Mutta nyt tuli kova sade, joka kesti koko päivän joka oli hyvin ikävää.

Tällä matkalla ei ole juuri mitään huomioon otettavaa, vain se, että kun tulimme yhteen Muurila nimiseen kylään, niin siinä käskettiin astua alas hevosten selästä ja ruveta syöttämään, sillä meillä oli heiniä ja kauroja mukana ettei tarvinnut ostaa.
Siinä syötimme ja söimme itte myös leipää ja lihaa, jota olimme varustaneet Koivistolta lähtiessämme, ja olikin hyvin hauska paikka. Maantie jossa oltiin, oli mäen harjalla ja avara meri mäen alla, jossa näky erilaisia laivoja. Tämän mäen päällen oli rakennettu myös majakka.
Hetken oltuamme ja ihailtuamme tätä seutua niin soitettiin Satiss.
Nyt noustiin kaikki ratsumme selkään ja lähdettiin jatkamaan kulkuamme Kuolemanjärvellen päin. Nyt ei ollut enää mikään hauska kulkea kun sato vettä niin kovasti ja oli kaikki läpi kastuneet.
Ajettuamme kauvan semmoista hiekka kankasta, niin tuli iso tien harras joka vei Uudellekirkollen, siintä myö poikettiin vasempaan joka vei Kuolemanjärvellen.
Ajettuamme hiukan aikaa niin jopa tulimme Kuolemanjärven kirkolle, joka näytti hyvin vanhan ajan kirkolta mutta oli sentään kauniilla paikalla järven rannalla ja tähän oli määrä jäätä yöksi.

Aapraham Karhu

Kirjoitus on julkaistu kahdessa osassa Karhujen sukulehdissä keväällä ja syksyllä 2015.
 
 

Hop sekkaa, sanoi Iihosaaren Eljas


Eljas Junni ajeli tammikuun 30. päivänä 1875 reellä Haimilan seisakkeen ylikäytävälle ja nähdessään junan tulevan hoputti hevoseen lisää vauhtia. Hevonen vapautui rytäkässä ehtien alta pois, mutta reki, jossa Eljas istui, lensi rataluiskaan.

On jollain lailla kohtalonomaista, että tällainen onnettomuus yleensä tapahtuu, ottaen huomioon, että rataosalla tällöin liikennöi vakinaisesti vain kaksi junaparia vuorokaudessa.

Eljas Junni asui kirkolta Heikkilän tietä noin kuuden, seitsemän kilometrin päässä Iihosaari-nimisessä paikassa hyvin vaatimattomissa oloissa vaimonsa kanssa. Hänet tunnettiin paikkakunnalla Iihosaaren Eljaksena. Hän oli kooltaan keskimittaa pitempi, suoravartaloinen ja vanhanakin hyväryhtinen mies. Harmaa tukka suoraksi leikattu ja ylettyi takinkaulukseen saakka.

Saiko hän mahdollisesti muita vammoja siinä junaonnettomuudessa, siitä ei ole tietoa, mutta jalkainvalidi hän oli. Vasen jalka oli nilkan paikkeilta vääntynyt hyvin voimakkaasti sisäänpäin ja hän käytti siinä jalan muotoon tehtyä saapasta. Liikkumisen apuna oli katajasta tehty koukkupäinen keppi.

Millä lailla lienee Eljas hevostaan hoputtanut, mutta vielä sota-aikana oli paikkakunnalla sanonta ”hop sekkaa sanoi Iihosaaren Eljas, kun junan alle ajoi”. (Edellä olevan on Lauri Pätäri kirjoitellut Luumäen Lehdessä).

Eljaksen isä torppari Abraham Abrahaminpoika Junni vei asian käräjille, jossa hän esitti korvausvaatimuksen Tie- ja vesilaitoksen ylihallitukselle, koska hänen poikansa Elias Junni 30. tammikuuta 1875 oli tullut ajetuksi ylitse radalla.

Kirjelmä on päivätty 7.4.1876l, siis runsaasti toista vuotta sen jälkeen, kun siinä selvitetty yliajo oli tapahtunut. Asia on siten hautunut varsin pitkään ennen kuin jämerä torppari Abraham Junni julisti yksityisen sodan mahtavaa kruunun laitosta vastaan.

Käräjät pidettiin 1. toukokuuta 1876 Luumäen käräjätalossa. Oikeuden pöytäkirjoihin ei ole päästy käsiksi, joten yksityisen sodan lopputulos ei ole selvillä. Samoin jää arvailujen varaan, millaiset ovat olleet olosuhteet tapahtuman sattuessa.

Ilmeisesti käräjäpäätös ei ollut Abrahamille myönteinen, koska hän lähti yksinään käräjäpaikalta, tasaiseksi leikattu tukka ylettyen olkapäitä peittävään sarkaan saakka, kasvot umpimielisinä ja itsepäisen voimansa tunnossa. Hän päästeli hevosen irti ja nousi rattaille lähtien röykyttämään kevätkuraista tietä pitkin. Tuohon aikaan hän oli 51-vuotias.

Eljas Junni kuoli varsin iäkkäänä vasta 1939, oltuaan tapahtuma-aikana 19-vuotias. Kenties hän on huimapäisyydessään ajanut radalle mahdollisesti lumipyryssä tai sitten ei veräjänvartija ole huolehtinut tehtävistään.

Käräjätalolta poistui sentään yksi mies, joka säteili pelkkää hämmästynyttä iloa. Hän oli Wilhelm Lihr (Liiri), todistajaksi kutsuttu. Hänen esittämänsä matkakorvausvaatimus, kaksi markkaa, oli hyväksytty ja niin hän oli voinut toimittaa omat asiansa ja saanut muutamasta lausumastaan sanasta korvauksen.
Luumäen Karhujen sukukirjan sivulta 362 löytyvät tiedot Eljaksesta ja vaimo Eeva Stiinasta sekä heidän lapsistaan, mutta jälkeläisten tiedoissa on runsaasti puutteita, joihin olisi hyvä saada täydennystä.

Heikki Karhu

Kirjoitus on julkaistu Karhunpesän kuulumisissa keväällä 2007.
 
 

Elämää Nokanmäellä


Taavetti-Virojoki-tien varressa Nokkalan kylässä noin 15 kilometriä Taavetista seisoo korkealla mäellä kaksi savupiippua osoittamassa pari vuotta sitten puretun talon sijaintia.

Mäellä on seisonut noin sata vuotta Nokanmäen talo, jonka maapinta-ala vuonna 1842 toimitetussa isojaossa oli 853 hehtaaria. Ennen tätä taloa on mäellä asuinsijana ollut savutupa.

Tälle mäelle tuli noin kilometrin päässä sijainneelta Kontulan mäeltä vuonna 1836 syntyneen Joel Karhun ja 1844 syntyneen Leena Stiina Suoknuutin 1871 syntynyt tytär Liisa Stiina, joka nai vuonna 1870 syntyneen Ville Manunpoika Suoknuutin. Liisa Stiina oli yksi Joelin ja Leena Stiinan kahdestatoista lapsesta.

Villelle ja Liisa Stiinalle syntyi kahdeksan lasta, joista eloon jäi kuusi poikaa: Manu, Eljas, Eino, Eetu, Toivo ja Mikko.

Pojista Manu, Eljas ja Eetu jäivät kotitilalle. Eino lähti Harjun maatalouskoulun käytyään ja naimisiin mentyään Karjalohdalle Mailan kartanoon pehtoriksi, Toivo samoin naimisiin mentyään Karhulaan Sunilan tehtaalle autonkuljettajaksi. Mikko kävi Helsingissä kauppakoulun ja Raumalla kauppaopiston, jonka jälkeen hän jäi Raumalle ja teki elämäntyönsä sisustamalla telakoilla valmistuneita laivoja.

Kotitilalle jääneet pojat perheineen elivät yhdessä vanhempiensa kanssa talossa, jossa parhaimmillaan 1940-luvulla oli ruokapöydässä parikymmentä henkeä.

Pojista Eljas paneutui maanviljelystyöhön ja postin kantoon, kun taas Manun ja Eetun veri veti autohommiin. Taloon hankittiin jo 1920-luvun puolivälissä ensimmäinen kuorma-auto ja heti myös ensimmäinen henkilöauto, jolla ajettiin postia Miehikkälän suuntaan. 1930-luvun loppupuolella autokantaa uusittiin hankkimalla uusi linja-auto, kuorma-auto ja henkilöauto.

Hannu Eljaksenpoika Suoknuuti muisteli jo vuonna 1939 nuorena poikana toimineensa talon linja-autolla Viipuriin suuntautuneilla turistimatkoilla kaupunkioppaana.

Kuorma-autoilla ajettiin pääasiassa puutavaraa. Isä-Ville, jolla virtasi suonissaan liikemiesverta, osteli Ylämaan suuntaan tekemillään postinkantoreissuilla isänniltä puutavaraa, joka toimitettiin pääasiassa Taavettiin lastattavaksi.

1920-luvulla aloitettuja autohommia jatkoi Esko Manunpoika taksiautolla 1950-luvulta aina 90-luvulle asti.

Liisa Stiina kuoli 1942 ja Ville 1944. Myös kaikki Villen ja Liisa Stiinan pojat ovat jo kuolleet.
Talo jaettiin 1940-luvun lopulla kolmeen osaan ja Manu perheineen jäi kotitaloon. Eljas rakensi perheelleen talon Miehikkälän Muurolan kylään ja Eetu kotitalon naapuriin Miehikkälän rajan varteen.

Vanhan puretun talon tilalle on 90-luvulla rakennettu uusi talo, jota asustaa Esko Manunpoika Suoknuuti ja vaimonsa Pirkko.

Urheilu on 1920-luvulta lähtien kuulunut Eljaksen ja hänen poikiensa harrastuksiin. Isä-Eljas oli 1930-luvulla Suomen maratonjuoksijoiden parhaimmistoa.

Vanhin poika Hannu oli jo nuorukaisena lahjakas juoksija. Perheen perustamisen jälkeen kilpaurheilu jäi, mutta palasi taas veteraani-iässä kuvioihin. Hannu on kiertänyt kilpailemassa ympäri maailmaa ja tuliaisina matkoilta on seinällä palkintojen lisäksi pitkä rivi MM- ja EM-mitaleja.

Martti harrasti poikavuosista lähtien aina 60-luvun alkuun asti mäkihyppyä ja yhdistettyä. Timo oli pikamatkojen juoksija ja nuorin veljes Eero parhaimmillaan Kymenlaakson paras hiihtäjä.

Näin muisteli Hannu Eljaksenpoika Suoknuuti elokuisena sunnuntai-iltapäivänä Kivijärven rannassa. Paperille muistelut kirjasi Eetu Suoknuutin vävy Vesa Pätäri.

Kirjoitus on julkaistu Karhunpesän kuulumisissa keväällä 2005.
 
 
 

Murheen päivä


Keskiviikko 16.7.1941 oli murheen päivä kaakkoisen Luumäen kylien asukkaille. Jatkosota oli alkanut juhannuksena, mutta joukkoja vasta koottiin eikä varsinaisia sotatoimia ollut vielä aloitettu.
Aittokosken patteriksi nimetty Linnoituspatteristo 2:n 19. patteri oli sijoitettu Ylämaan Villalaan, rajan tuntumaan, tarkalleen ottaen Nutikan kylään. Siellä ryhmä toisilleen tuttuja Luumäen miehiä oli yhdessä, – tietojen mukaan eväitä syömässä – kun venäläisen tykkipatterin kranaatti osui miesjoukkoon.
Tässä yhdessä kranaatti-iskussa kuoli seitsemän Luumäen miestä, joista jokainen kuului Karhujen sukuun – joko poikina tai aviomiehinä.

Aittokosken patteri eli Linnoituspatteristo 2:n 19. patteri sai nimensä siitä, että patterin kokoamispaikka sijaitsi Luumäen Aittokoskella lähellä Ylämaan kunnan länsirajaa.

Kansa Taisteli lehti nro 8/1970 kertoo referoituna ilmoittautumisesta ja myöhemmästä taistelusta seuraavaa:
”Jatkosotaan lähdön ilmoittautuminen oli Aittokoskella LT. Psto 2:ssa 11.6.1941 klo 6 mennessä. Ilmoittautumisen jälkeen miehillä oli lähtö Rummun ja Nutikan kyliin Ylämaalle. Tj-porukan teltta oli 500-600 metrin päässä tulipatterista korkean mäen ja vuorenseinämän juurella.
Eräs aamu patterit tulittivat putket punaisina "hyppyheikeillä", eivätkä tykkimiehet käyttäneet suojapoteroita, vaan menivät tykkiaseman taakse seisoskelemaan laukaisun ajaksi.
Silloin lentokone pyöri pientä ympyrää yläpuolella ja joku huusi että se oli oma tulenjohtokone. Kesken ammuntojen räjähti täysosuma, ruutilaatikot syttyivät tuleen ja joka puolelta kuului avunhuutoja.
Siellä missä patterin miehet hetki sitten seisoivat, oli vain tulta ja vihollisen tykkitulitus jatkui kiihtymistään.
Vänrikki Lehtonen (patterin päällikkö Eemil Lehtonen) huusi: ”Tulenjohtueen miehet, pelastakaa itsenne, jos voitte, poistukaa patterialueelta!”
Parin sadan metrin päässä kranaattituli helpotti, vaikka oli typerää juosta avomaastossa tulen aikana.
Oikea jaos meni melkein kokonaan yhdellä iskulla.”

Seitsemän kuolonuhrin lisäksi seitsemän muuta miestä haavoittui. Tämä olikin Luumäen miehille sodan verisimpiä päivä, vaikka todelliset sotatoimet olivat vasta aluillaan.
Kaikki kaatuneet olivat siis Luumäen Karhujen sukua joko suoraan tai vaimojen kautta, joten kuolema kohtasi suurta joukkoa sukulaisia ja ystäviä.
Heikkilän kylässä Taavetti Punkkisen perheen tragedia oli poikkeuksellisen järkyttävä. Samana päivänä – ennen kuin jatkosota ehti edes kunnolla alkaa –tuli kaksi suruviestiä. Taavetti Punkkisen poika Einar ja Toini-tyttären mies Reino Laapas kuolivat iskussa. Toini ja Reino olivat ehtineet olla naimisissa vasta puolitoista kuukautta.
Suoanttilan kylässä Tyyne Antintytär Pelkola, o.s. Karhu, jäi leskeksi kolmen kuukauden ikäisen tyttövauvan kanssa.
Martti Karhun isä Oskari oli kuollut Tammisaaren vankileirillä 1918. Äiti Matilda o.s. Pätäri menetti ensimmäisessä sodassa miehen ja toisessa pojan.

Luumäen kotiseutuhistoriasta kiinnostuneiden Hannu Ilveksen ja Risto Häkämiehen kokoama maanpuolustushenkisten talkoolaisten ryhmä pystytti kranaatti-iskussa menehtyneiden kuolinpaikalle muistomerkin vuonna 1996, jolloin patterin tuhosta tuli kuluneeksi 55 vuotta. Muistomerkki sijaitsee Nutikantien varressa Rummun talon vieressä.
Heikki Karhu
Marju Perilä

Aittokosken patterin kaatuneet 16.7.1941

Aaro Joonaksenpoika Montonen
s. 14.2.1902 Luumäellä
(puoliso Hilda Manuntytär o.s. Laapas)
Sukukirjan sivu 814

Aatto Väinönpoika Hermunen
s. 22.8.1907 Säkkijärvellä
(Vanhemmat Matti Simonpoika Hermunen ja Anna o.s. Kasari)
Sukukirjan sivu 146

Toivo Eliaksenpoika Pieninkeroinen
s. 1.4.1912 Luumäen Luotolassa
(vanhemmat Eljas Abraminpoika Pieninkeroinen ja Maija Leena Taavetintytär Toikka, puoliso Martta Eliaksentytär o.s. Salmi)
Sukukirjan sivu 516

Reino Taavetinpoika Laapas
s. 16.7.1913 Luumäellä
(puoliso Toini Taavetintytär o.s. Punkkinen, vihitty 1.6.1941, vain puolitoista kuukautta ennen puolison kuolemaa)
Sukukirjan sivu 759

Onni Antinpoika Pelkola
s. 4.4.1914 Luumäen Suoanttilassa
(puoliso Tyyne Antintytär o.s. Karhu, vihitty 7.7.1940,
tytär Liisa Torniainen oli vain 3 kk:n ikäinen isän kaatuessa)
Sukukirjan sivu 712

Einar Taavetinpoika Punkkinen
s. 19.9.1914 Luumäen Heikkilässä, poikamies
(vanhemmat Taavetti Punkkinen ja Hilma Mikontytär o.s. Suoknuuti)
Sukukirjan sivu 759

Martti Oskarinpoika Karhu
s. 23.5.1917 Luumäellä, poikamies
(vanhemmat Oskari Joonaksenpoika Karhu ja Matilda Taavetintytär o.s. Pätäri)
Sukukirjan sivu 598

Kirjoitus on julkaistu Luumäen Karhujen sukulehdessä nro 24 huhtikuussa 2018.
 
 
 

Ilmari Karhun päiväkirjasta


230 vuorokautta vankilassa

Osa 1, kirjoittanut ja koonnut Anja Tuomi, Ilmari Karhun tytär

Sukukirjassamme sivulla 730 on kirjoitus otsikolla Ilmari Karhu – suvun kenraali. Siinä lyhyesti mainitaan hänen pidättämisensä marraskuussa 1946. Syytteenä oli epäily osallistumisesta aseellisen toiminnan luvattomaan valmisteluun.
Isäni Ilmari Karhu oli pidätettynä Valpon (Valtionpoliisin) päämajassa Ratakatu 12:ssa ja 6.6.1947 alkaen vangittuna Sörnäisten keskusvankilassa vapauttamiseensa 8.7.1947 asti (syyte todettiin aiheettomaksi).
Näistä 280 päivästä isäni piti päiväkirjaa, jossa on ainakin lyhyt merkintä jokaiselta päivältä. Lyijykynällä A4:n kokoisille ruudullisille papereille tiheästi kirjoitettua tekstiä on kaikkiaan 72 sivua.
Olen poiminut osan tänne sukulehteen. Päiväkirjaan on luonnollisesti kirjoitettu paljon kuulusteluista, joita sisäministeriön asettaman tutkintaelimen apulaispäällikkö varatuomari Risto Hölttä suoritti. Niistä ei tässä ole, vain vankilaelämän arjesta kertovia asioita ja isäni katkeriakin mietteitä.
Jotta yhteen lehteen ei tulisi turhan pitkää kirjoitusta, olen jakanut sen kahteen osaan. Tässä ensimmäisessä on otteita vuodelta 1946 ja jälkimmäinen tulee olemaan vuodelta 1947.

Valpo oli aloittanut asekätkentään liittyvät tutkimukset, kuulustelut ja pidätykset jo kesällä 1945. Isälleni ensimmäinen kutsu Ratakadulle tuli lokakuun alussa 1946. Seuraavat kerrat olivatkin sitten maanantaina 18.11. ja tiistaina iltapäivällä 19.11., jolloin isäni vahvisti siellä aikaisemmin selostamansa asiat. Tämän jälkeen hänellä oli työhönsä liittyvä kokous ja sitten hän saapui kotiin.
Ovikellomme soi kello 18 ja eteiseemme tuli kaksi mustiin takkeihin pukeutunutta miestä ja poliisit (silloin 5-vuotiaan tytön muistikuva pelottavasta tilanteesta). Tuomari Hölttä ilmoitti isälleni, että hänet on pidätetty. Meille lapsille sanottiin, että isi lähtee poliisisetien kanssa pienelle matkalle.

PÄIVÄKIRJAMERKINTÖJÄ ajalta 19.11.–31.12.1946

19.11.
Tulen Yhteysosaston kokouksesta kotiin. Siellä ilmoitus, että olen pidätetty. Tulo Ratakatu 12:een klo 19. Ensimmäinen yö sellissä.
20.11.
Herätys klo 7. Aamiainen ja sen jälkeen H:n luo. Mikä pidätyksen aihe? Sekaantunut asekätkentä- ja liikekannallepanoasioihin. Ällistyn väitteistä. Klo 10.30 ilmoittaudun puolustusvoimien komentajalle kenr. Sihvolle: ”Toivon, että pidätykseni on tullut hra Kenraalille samanlaisena ällistyksenä kuin minulle itselleni”. Luovutan avaimet ja arkiston. Paluu Ratakadulle n. 11.30. Kotoa toimitetaan minulle eräitä tavaroita ja terveiset: ”Voimme kaikki hyvin”.
22.11.
Neljäs päivä sellissä! Kuinkahan pitkään menee ennen kuin syyttömyyteeni uskotaan? Lattia pesty. Ammekylpy. Muutan alusvaatteet. Pyysin saada luettavakseni joitakin lehtiä, ei tullut.
23.11.
Eilen perjantaina oli kuulemma ollut lehdissä tieto pidätyksestäni. Vain muutama päivä, oli lehdissä sanottu. Minulle ei tosin ole suotu iloa lukea niitä, mahtaisiko vaikeuttaa tutkimuksia. Ai… ei niitä kuulemma saakaan ellei itse tilaa, kertoivat vartijat.
Perjantaina tuntee itsensä jopa herrasmieheksi. Mutta tie käy alennuksen kautta. Ensin on luututtava sellin lattia. Vesi on niin likaista, että on vaikea sanoa tuleeko lattia siitä puhtaammaksi tai likaisemmaksi. Työ tehdään hartaudella ja huolella. Sisältyyhän siihen melkoinen annos vaihtelua sellin 10 neliömetrin valtakunnassa. Niin ja sitten kylpy, joka on kerran viikossa. Kylpyhuone on kaksiosainen, pieni pukuhuone edessä ja ammehuone taaempana. Kylpyyn on varattu ½ tuntia, itse puhdistan ammeen. Pukuhuoneen lampusta roikkuu pahvipalanen, jossa lukee: ”Jätä pesuhuone puhtaana veljeäsi varten”. Veljiähän täällä kai ollaankin, vaikka harvoin tavataan.
Kummallista kuinka helposti ajatus juoksee sellin hiljaisuudessa. Olin jo luullut, etten pystyisi edes kirjettä kirjoittamaan, nyt tuntuu, että vaikka romaanin. Alan ymmärtää luostarielämää.
Aikaa ei kulu turhaan pukujenvaihtoon. Kuulustelijan luokse mennessä tempaan korkeintaan takkini hartioilleni. Muuna aikana olet miten olet, villapaidassa, housun puristava ylänappi auki. Parran ajat milloin huvittaa. Itsekunnioituksesta teet sen kuitenkin joka toinen päivä. Otat mukaan partavaahdokkeen ja partasudin. Peiliä ei ole sinulle annettu omaan selliin. Pukuhuoneessa on peili. Partakoneen antaa ystävällinen vartija. Parranajon jälkeen palaat ”omaan huoneeseesi”. Vartija painaa tukevan kaksoisoven lempeästi kiinni. Tallessa olet.
Sellissä aika käy pitkäksi, ei maistu luku eikä pasianssi. Kävelen sellini pituussuunnassa moneen kertaan. Välillä istun pyöreällä lattiaan kiinnitetyllä peltituolilla. Katossa on lamppu suojakuvun sisällä. Seinissä ei ole nauloja, sen sijaan raaputuksia pääasiassa eestin kielellä. Sellaista ylellisyyttä kuin kelloa ei sellissä ole. Ja parempi niin, se kävisi varmaankin niin hitaasti, että saisi omistajansa vihat ja tulisi lyödyksi seinään mäsäksi. Aika on opittava arvioimaan muuten. Onhan toki kiinnekohtia. Aamuvalo klo 7. Aamupuuro tai velli klo 9. Lounas klo 15 ja iltatee klo 19. Iltapesulle klo 21 tai kuten eräs vartija isällisessä sävyssä sanoo: ”iltapissille”. Sen jälkeen ”hyvää yötä” ja aamulla taas ”hyvää huomenta” ämpärin, rikkalapion ja varsiharjan kera.
Juon vettä. Sekin vartijan ystävällisyyttä. Ei näet ollut itselläni mukia tullessani. Annettiin lupa pitää talon muki, johon saa hakea pukuhuoneesta vettä. Etten häiritsisi vartijoita liian usein, teen sen aamu- ja iltapesun yhteydessä.
Vartija tuo iltateen, pyydän teroittamaan kynäni. Ei nyt ole sillä päällä.
24.11.
Sunnuntaiaamu, ajatuksissani näen kotiväkeni aamuaterialla. Missä isi, kysyy Anja? Isi, isi sanoo Pekka. Matkoilla, vastaa äiti. Ei ole matkoilla! väittää Artto. Toiset pojat sanovat, että isi on linnassa. Mitä pahaa isi on tehnyt? Ei mitään, vastaa äiti ja puhkeaa kyyneliin.
Kirkonkellojen ääni kuuluu kaukaisena. Kansa menee kuulemaan Jumalan sanaa. Olet tie – totuus – ja elämä. Ulottuukohan tämä myös vankilan muurien sisään?
27.11.
Vaimoni on päässyt käymään. Hän toi minulle voileipiä, sokeria ja tanskalaisen omenan. Sain ne selliini. Istumme 15–20 min. ”täysihoitolan” keittiössä valvojan seuraamana.
28.11.
Vartija antoi eilen uuden kynän. Tänään uskoi puukon kynäni teroittamista varten. Taitavat olla suurempia ihmistuntijoita kuin eräät muut.
30.11.
Täällä oppii tulemaan toimeen vähällä. Hammasharjan varsi toimii teelusikkana ja voiveitsenä. Ruokalusikka on samalla haarukkana. Peukalonkynsi sopii perunankuorintaan.
1.12.
Kirkonkellot kutsuvat. Onko tänään 1. adventti? Kirkoissa lauletaan Hoosianna, Hoosianna kiitetty Davidin poika, ei kuulu se tänne vankilamuurien sisälle. Itse käytän suurimman osan päivästä tutkimalla pasianssien todennäköisyyttä. Annettakoon se minulle anteeksi.
2.12.
Alkaa uusi viikko. Toivottavasti tulee ratkaisu osaltani. Ei ole kuulunut mitään. Tutkitaankohan kertomukseni todenperäisyyttä. Kyllä se totta on, mutta täällä taitaa vallita sellainen ”keksittyjen juttujen ilmapiiri”. Jos joku puhuu totta, niin sitähän ei ainakaan uskota.
6.12.
Suomen itsenäisyyden vuosipäivä. Olen joutunut viettämään sitä monenlaisissa olosuhteissa. Ne, jotka eivät varmaan lähde mielestäni koskaan pois, ovat vuosilta 1939, 1941 ja nyt. Tämäkö on palkka, jonka 29-vuotias isänmaa tarjoaa nuhteettomasti ja tunnollisesti palvelleelle?
Klo 17.40 tuli vartiomies hakemaan kävelylle. Menin sinne itsenäisyyspäivän kunniaksi. Kävelimme 20 min. Suomen ”Scotland Yardin” pihalla.
Meneeköhän Kerttu Presidentin kutsuille?
15.12.
Sunnuntai. Syntymäpäiväni. Hääpäivämme. Sellaisen viettäminen sellissä on kurjaa. Mitenkähän mahtaa Kerttu-parka saada päivän kulumaan?
17.12.
4 viikkoa sellissä. Kuka olisi uskonut? Kerttu kävi. Sain kuulla, että mummi on mennyt sekaisin.
2 kertaa kävelyllä. Se auttaa ajan kulumisessa.
18.12.
Kopin vaihto 1:stä 10:een. Aikamoinen pudotus. Tuleekohan taloon uusi suuruus?
Pyysin Kerttua tilaamaan Hufvustadbladetin, jotta saisin lukea lehtiä ja että tulisi harrastettua ruotsia.
23.12.
Tuli joulupaketti: 3 kirjaa, pikkuleipiä, omenia, suklaata.
24.12.
Jouluaatto! Erikoisuutena Kertun käynti ja joulutervehdysten esitys. Kertun äiti oli kuollut 23.12.
Vartija on tuonut iltateen, 1/2 ranskanleipää, voinokareen, päivän erikoisuutena mannaryynipuuroa ja 1/2 mukillista maitoa. Valmistaudun juhla-aterialle ja joulujuhlatunnelmaan. Siirryn ajatuksissani kotiin. Ajattelen kuusen paikkaa ja kotona olevia, varsinkin lapsia. Toivon, että joulu olisi heille hauska.
25.12.
Joulu! Talonkin puolesta on huomattu jouluaamu. Mannapuuron lisäksi tuli kahvia (korviketta?), pieni pulla ja pari pikkuleipää.
29.12.
Mummin hautajaispäivä. Sota esti pääsemästä oman äitini hautajaisiin helmikuussa 1940. Sodan seuraamukset, so. voittajan kosto estää pääsemästä vaimoni äidin hautajaisiin. Sanon siis koppini hiljaisuudessa viimeiset hyvästit mummille.
31.12.
Vuoden viimeinen päivä. Eipä vuosi 1946 lopu minun osaltani mieluisten muistojen merkeissä.
Kerttu ja Eemil kävivät 12.15–12.30. Kerttu vaikutti hermostuneelta. Taitaa olla hieman päästään pyörällä, kun joutuu selvittelemään monia asioita.
Poltan iltateen aikana kynttilääni uuden joulun kunniaksi. Toivotan kaikille kotiini onnellista uutta vuotta. Kunpa vuosi olisikin sitä.

230 vuorokautta vankilassa
Osa 2, kirjoittanut ja koonnut Anja Tuomi, Ilmari Karhun tytär

Tämän ajanjakson päiväkirjamerkinnät koostuvat pitkälti jo osassa 1 kerrotuista sellielämän ”rutiineista”, eli on lattian luuttuamista, parranajoa, pasianssien pelaamista, kotoa saatujen kirjojen lukemista, kielten opiskelua, päivittäisen sään havainnoimista ja kerran, pari päivässä tapahtuvia ulkoiluja vartijan ja joskus jonkun toisen pidätetyn kanssa.
Kuulusteluja oli yhä harvemmin. Ulkomaailmasta isäni sai tietoja sekä Kerttu-äitini vierailuilla että itse tilaamistaan lehdistä, jotka tosin tuotiin luettavaksi leikeltyinä.
Pitkittynyt pidätysaika vaikutti perheen talouteen, sillä isälleni maksettiin tältä ajalta puolet hänen varsinaisesta palkastaan. Äitini hakeutui töihin ja meistä lapsista nuorin, Pentti (Pekka) lähetettiin neljäksi kuukaudeksi Taavettiin, Parsikkoon, ”Helmi-tädin” ja hänen perheensä hyvään hoitoon.
Seuraavissa päiväkirjaotteissa suluissa olevat selvennykset ovat allekirjoittaneen.

PÄIVÄKIRJAMERKINTÖJÄ
ajalta 1.1.–5.7.1947

1.1.
Seitsemäs viikko koppielämääni on alkanut. Ei siis ala uusi vuosi hauskassa eikä onnellisissa merkeissä. Mutta kaikki on elettävä ja kestettävä. Kaipa siitä sitten se kirkkaampi kruunu tulee! Mutta Suomen kansalla on tuskin sitä ilonpäivää edessään, että se saisi nähdä valoisan ajan edessään. Tulen yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että on onneton kohtalo olla tämän maan asemassa ja asujana.
3.1.
Tänään tuli kärsittyä pisin arestiaika, jonka sotilaalle voi antaa. Tietääpähän nyt, miltä sekin aika tuntuu. Karvasta sivumakua tälle antaa se, että tässä tapauksessa rangaistus on kohdistunut syyttömään.
Alakerran asukkaiden (talonmiehen perhe) lapsenitku häiritsee yöunta.
7.1.
Tänään minut pyynnöstäni käytettiin Tilkassa, olen väsynyt, päätä särkee. Tutkimusten tuloksena korkea verenpaine ja suositus 2 viikkoa sairaalahoitoa.
Iltapäivällä Kerttu kävi. Menee töihin ja Pekka lähtee Parsikkoon.
11.1.
Kolme viikkoa, eikä mitään yhteyttä kuulustelijoilta, ei myöskään Tilkkaan menosta.
13.1.
Tänään asekätkennän 2. käsittely eduskunnassa. Hallitus saa ilmeisesti tahtonsa läpi. Tässä mielessä oli kai tuotu julkisuuteen tieto LVK:n (= Liittoutuneiden Valvontakomissio) puhelujen kuuntelusta. Onhan se tietenkin ruma teko, mutta tunnettuahan on, että kaikissa maissa ja kaikkina aikoina on seurattu diplomaattien keskusteluja. Tämän tietäen ei kukaan diplomaatti puheluissaan käsittele tärkeitä salaisia asioita.
14.1.
Kerttu käymässä. Oli taas ajatellut omalla päällään sillä seurauksella, ettei tuonut pyytämiäni tietoja. Ei näy tajuavan sellielämän psykologiaa. Kaikki lapset maalla (Artto-veljeni oli pari viikkoa kotiapulaisemme kanssa Nivalassa ja minä kummitätini luona Raumalla).
15.1.
Ei mitään merkittävää. Huonoa tuulta ja haluttomuutta kaikkeen. Lukeminen ei suju. Pelaan pasianssia koneellisesti niin, että kun se päättyy, en enää muista minkä pelasin.
16.1.
Ilmarin päivä. Vieläköhän Kontulan laulajat olisivat muistaneet, jos olisi ollut tilaisuus? Kotoa tuli komea paketti.
10.2.
Välirauhan viimeinen päivä. Merkkipylväs koko maan ja ei vähiten ”pidätetyn” historiassa. Seisomme tämän päivän jälkeen sikäli varmemmalla pohjalla, ettei mitä tahansa salakähmäistä mielivaltaa voi verhota ”maan edun varjoon”. Voidaan ruveta todella katsomaan missä on totuus. Tietenkään ei rehentelyyn ja turhaan suunpieksentään ole varaa edelleenkään, mutta omiakin ajatuksia on lupa tuoda esille.
11.2.
Rauhan 1. päivä. Tuskin tämä rauha on sellainen, että sitä kannattaa lipuin ja lauluin juhlia. Mutta ”parempi huonokin rauha kuin sota”, kuten Vapaa Sanakin kirjoituksessaan totesi.
9.3.
Sunnuntai. ”110-Kunnian päivää”. Yhtä kauan kuin talvisota kesti. 7 vuotta sitten 10.3. klo. 12.00 Artto syntyi. Isä kuunteli tykkien jyskettä Tammisuon aseman lähellä. Pitävät tänään kotona syntymäpäiviä. Onnea Artto-poju. Kasva ja vahvistu!
11.3.
Kerttu käymässä. Väitti ”povarin” luvannen minut kotiin. Mahtoiko tietää?
13.3.
Kerttu toi paketin, kysyin povarijuttua ja kuulin, että se oli tosiaankin tavallinen povari, jonka luona Kerttu oli käynyt. Voi hitto, kuinka olin vihainen! Tulla syöttämään minulle tuollaista roskaa vakavassa asiassa. Tekisi mieleni laittaa Kerttu epämääräiseksi ajaksi suljettuun koppiin, niin tietäisi miltä tuntuu.
30.3.
Taaskin sunnuntai. Asekätkentäjuttujen käsittely alkoi perjantaina, lehdistäni leikattu yksityiskohdat pois. Airo ja Haahti siirretty keskusvankilaan. Minut on määrätty 3.D:n komentajaksi. Onko päämajoitusmestarin vakanssini täytynyt saada auki, vai miksi tämä siirto? Onko tarkoitus, että todella myös menisin sinne?
1.4.
Aprillipäivä. Onko Suomen kansaa aprillattu rauhan voimaantuloon nähden? Eilisen istunnon selostukset lehdistä leikattu hyvin tarkkaan pois.
12.4.
Olen idiootti! Tänään käytiin kyselemässä, suoritetaanko kaikista lehdistä leikkely yhtä tarkoin. ”Uusi Suomi” oli nimittäin väittänyt, ettei leikkaaminen ole tasapuolista. Minä hullu menin sanomaan, että ”Vapaasta Sanasta” saa selville yhtä ja toista. Seuraus on tietenkin, että ”Vapaa Sana” leikataan entistä tarkemmin. Milloinkahan minä opin ajattelemaan ensin ja puhumaan sitten?
14.4.
Parsikosta tullut sana, Pekka sairaana, kuumetta n. 40 astetta…
15.4.
On ehkä lapsellista tai farisealaisuutta, mutta en ole tänään enkä eilen iltapäivällä pannut yhtään pasianssia. En halua ottaa kortteja käsiini, ennen kuin Pekan asia on selvä. Avuttomuudessani se on ainoa löytämäni tapa, jolla voin ajatuksellisesti auttaa Pekkaa.
17.4.
Pekka parempi! Tulee kotiin ensi viikolla.
26.4.
Kirkas aamu. Sain housunkannattimeni pyyntöjen jälkeen haltuuni. Voin nyt kävellä ulkona pelkäämättä, että housut putoavat.
1.5.
Toukokuu, Vappu! Kevät! Se etu tällä vapulla, ettei muuta pahoinvointia kuin lievä särky silmäkulmassa. Lienee ”sympatiasärkyä” muistoksi entisistä vapuista.
10.5.
Tänään 3 kk rauhan allekirjoittamisesta. K. päässyt tänään pois. Hyvä sekin. Mutta minua nuo idiootit eivät laske pois. Kyllä tylsyyden tai ilkeyden täytyy olla lujassa.
13.5.
Taloon tullut varmaan uusi asukas, koska kuuluu levotonta kävelyä yhtä mittaan lähes 2 tuntia. Ei vanha ole niin tarmokas.
29.5.
”Salainen nuorisojärjestö paljastettu. Toimii kommunisteja ja Neuvostoliittoa vastaan. Voimakkaasti aseistettu. Ainakin 5 pistoolia, 2 kivääriä ja 500 patruunaa.” Onpa siinä Neuvostoliitto vaarassa. Kokonaista 3 poikasta jo pidätetty.
3.6.
Kerttu kävi ja kertoi olleensa oikeusasiamiehen luona. Tämä oli luvannut antaa päätöksensä ensi viikon lopulla. Syytteeseen vai vapaaksi?
6.6.
Olin Höltän kuulusteltavana klo 13.30–14.30. Kuulustelun lopputulos! Minut julistetaan vangituksi ja passitetaan lääninvankilaan. Asiakirjat lähetetään sotaylioikeudelle syytteen nostamista varten. Loistavaa! Mistä helkkarista tähän tulokseen on voitu tulla? Minulla on usein se tunne, että olen Hönttälässä, jossa terveet laitetaan koppiin ja höntät hoitavat asioita ulkopuolella.

Välikirjoitus:
Isäni tuotiin 6.6. klo 16 Sörnäisten keskusvankilaan, aluksi tilapäiskoppiin, mitä hän kuvailee likaiseksi, haisevaksi ja kylmäksi. ”Täällä kaikki tapahtuu huoneessa. Peseytymistä varten vati, muita tarpeita varten ämpäri. Kyllä minulle juotetaan katkeruuden kalkki aika pitkälle”.
Vaikka itse vankilakoppi ja ruoka olivat huonompia kuin VALPOn tiloissa, ilmapiiri oli ehkä ”vapaampi”, sillä nyt lehdet tulivat leikkelemättä, muiden vangittujen upseerien kanssa saattoi joissakin tilanteissa keskustella ja ennen kaikkea kuulustelut olivat ohi, syytteet nostettu ja ratkaisujen aika lähellä.

8.6.
Huone 25 lopuksi minun. Ikkuna pohjoiseen päin. Sieltä näen osan pihaa ja hieman 6 metriä korkeaa muuria. Seinällä mietelause: ”Lempeä vastaus asettaa kiukun, mutta loukkaava sana nostaa vihan”. Sopii minulle, täytyy siistiä puheita. Vartijat tuntuvat mukavilta, ainakin vuorossa olleet. Nyt minulle on uskottu partakone, kynäveitsi ja ruokailuaseet omaan käyttöön. Kortit sen sijaan on otettu periaatteessa pois. Nurkassa on PC ( =puulaatikko, jonka sisällä ämpäri). Radiona on keskusradio, jonka puheesta en saa selvää, sillä käytävässä oleva äänenvahvistaja rämisee liikaa.
9.6.
Aamukylpy aamupäivällä. Kaikki kasarmityyliin verrattuna edelliseen paikkaan. Kävelyt 2 x ½ h.
Kävelyparin kanssa voi puhella ulosmenon ja sisääntulon yhteydessä.
11.6.
Jälleen huonosti nukuttu yö. Rauhansopimusta ei SSSR (=Neuvostoliiton virallinen lyhennys) ole vielä ratifioinut. Huhutaan, että Pekkala menossa Moskovaan neuvottelemaan. Mitähän meiltä vielä vaaditaan?
12.6.
Olen kävelyjen aikana ”erityispotilas”. Tänä aamuna näköjään levisi tieto naapuripihaan kävelyllä olostani, koska kerääntyivät pihan kulmaan sanomaan päivää. Tunsin Airon ja Saloniuksen.
Aamulla minulla meni ämpärin yli PC:ssä ja sain suorittaa lattianpesun. Mutta ei se siihen loppunut, tuotiin uusi ämpäri ja rättejä ja annettiin määräys ottaa ikkunat irti, pestä ne ja lisäksi seinät ja taas lattia. Ikkunoiden poistossa oli eräs rangaistusvanki auttamassa, mutta puuhasi niin innokkaasti, että yksi ruutu (oli aukeneva terveysikkuna) meni pään läpi. Sai haavan korvaansa ja taas riitti lattian pesua.
Kävelyni aikana yritin pelata erästä kuoppapeliä, mutta nuori vartiomies huomautti, että kävelyaika on kävelyä, eikä pelejä varten. No niin, käskystä marssimaan.
15.6.
Sunnuntaiaamun aamutee tavallistakin laihempaa. Ei ollut edes velliä vain vettä, korviketee ja pala lanttua. Aamiaiseksi oli sitten 2 perunaa, pala leipää, vettä ja hieman epämääräistä kastiketta. No, jos ruoka ei ollut hääviä, niin sen sijaan tarjottiin klo 12–12.45 hengen antimia. Olivat kaikki länsisiiven ”asekätkijät” ym. vangit vankilan kirkossa. Illalliseksi tai paremminkin päivälliseksi (klo 16.) oli pala leipää ja margariinia ja imellettyä ruisjauho-puolukkamämmiä.
16.6.
Tänään olin vankilan saunassa. 25 miehen sauna oli yksin käytössäni. Ei ollut tilan puutetta.
19.6.
Yllätysvisiitti: Kerttu ja kaikki lapset käymässä. Olivat muuttuneet niin, että en olisi tuntenut, jos olisin kadulla tavannut. Lähtevät kaikki perjantaina maalle (= Parsikkoon).
20.6.
Klo 15 maissa Raappana meni koppini ohi ja sanoi Rydmanin kertoneen, että minä pääsisin tänään vapaaksi. Sen jälkeen ei siitä asiasta ole mitään kuulunut. Rouva Fray kävi tervehtimässä. Toi karamellin ja 5 savuketta terveisinä Ruotsista. Piti iltahartauden.
22.6.
Jälleen kirkossa. Sekakuoro lauloi ja prof. Ylpön veli saarnasi.
23.6.
Juhannusaatto. Aamukylpy klo 7.30-8.00. Lakananvaihto. Kukkia ja koivunoksia Kertun siskonperheeltä. Juhannusaaton päivällinen: leipää, margariinia, makrilli, lanttusoppaa ja vettä.
24.6.
Juhannus! Suomen lipun ja keskikesän juhla. Klo 11.30–12.15 kirkko, pieni naiskuoro ja heikko saarna. Klo 15–16.30 Elli Tompuri puhui ja lausui kirkossa runoja. Ääni oli niin hiljainen, että tilaisuus meni minulta ihan hukkaan.
26.6.
Tänään tulivat taas lehdetkin. Ei mitään mielenkiintoista. Sen sijaan maj. Toropainen kertoi, että ev.ltn. Salonius oli hirttanyt itsensä eilen illalla kopissa. Kertoi myös, että Rydman oli tosiaankin puhunut vapaaksi pääsystäni. Ei tiedä vielä, kuka toimii syyttäjänä, mutta arveli, että kun asia tulee esille, niin pääsen heti pois. Hurraa! Ollaan voiton puolella.
28.6.
Yllätysvisiitti: tuomarit Haltia ja Mustakallio tulivat tapaamaan minua. Pakottivat ottamaan lakimiehen avustajaksi, kuulemma maanantaina (30.6.) päätetään, milloin juttuni tulee esille.
1.7.
Minut laskettiin Airon luokse vapaasti keskustelemaan. Kerttu käymässä: Antoi äidillisiä neuvoja, kuinka minun on esiinnyttävä oikeudessa… Siistin esityksiäni.
2.7.
Ei ainakaan tänään tullut juttuni käsittelyyn…
3.7.
Ei tänäänkään…
4.7.
Ei tänäänkään, mutta pitkä keskustelu Airon kanssa. Sairaanhoitajalta unipilleri.
5.7.
Lopultakin päivä, jolloin asiani tuli sotaoikeudessa esille. Minun vuoroni tuli kuitenkin vasta 15.40, jolloin ehdittiin lukea henkilötiedot, syytekirjelmä ja alkua ensimmäisistä, lokakuun kuulustelupöytäkirjoista. Syytteitä oli monta, en edes tarkalleen muista paljonko. Saan ne ja pöytäkirjat maanantai-iltapäivällä.

LOPPUKIRJOITUS:
Isäni vapautettiin maanantaina 7.7.1947. Sotaylioikeuden päätös oli: ”Syyte aiheeton”.
Syyttäjän valitettua Korkein Oikeus vahvisti sotaylioikeuden päätöksen huhtikuun 2. päivänä 1948.
Vapautumisensa ja lopullisen päätöksen välisen ajan isäni joutui olemaan diplomatian sanastoa käyttäen disponibiliteetissa eli ”hyllytettynä”. Tämä oli tietysti hänelle ja myös perheelle edelleenkin raskasta aikaa.
3 D:n komentajan tehtävät isäni vastaanotti vappuna 1.5.1948, ja muutimme Kouvolaan. Muutto jäi lyhyeksi, sillä jo 28.7. hänet siirrettiin takaisin Helsinkiin, Sotakorkeakouluun ja määrättiin koulun johtajaksi.

Espoossa maaliskuussa 2012
Anja Tuomi
 
 

Topi ja mopedi


Katselin vanhoja valokuvia ja tuosta kuvasta muistui isäni Toivo Karhun (Topin) mopedin hankinta. Olin silloin 13-vuotias, joten muistan tapahtuman selvästi, ja jostain syystä tämä on jäänyt mieleeni.

Oli vuosi 1960 ja oikein lämmin päivä joskus kesäkuussa. Topi kertoi lähtevänsä taas kerran käymään Sunin linja-autolla Taavetissa kaupassa. Siihen aikaan linja-auto oli siellä meidän kohdilla joskus puolen päivän paikkeilla. Siinä ei mitään sen erikoisempaa. Mutta muutaman tunnin jälkeen Topi tulikin uudella mopedilla pihalle!

Siinä sitten oltiin me muut, äitini, mummo ja minä silmät pyöreinä. Sanallakaan ei isäni ollut maininnut mitään koko asiasta. Oli kuulemma Taavetin Osuuskaupan takapihalla ajanut muutaman kierroksen kauppiaan opastuksella – sitten vaan kohti kotia.

Sitä ei tiedä, kuinka kauan oli mielessään asiaa pohtinut. Kun usein tekniikka ja Topi eivät oikein kohdannet toisiaan, niin tämä vielä lisäsi ihmetystä.

Aivan ensimmäisten tällaisten ajokkien virallinen nimi oli moottoripolkupyörä. Nyt sitä kutsuttiin mopediksi, nykyään mopoksi. Oli se melkoinen ihme silloin, kun siinä oli moottorin ohella normaalit polkupyörän polkimet, kuten polkupyörässäkin. Niillä eteenpäin polkien käynnistettiin moottori ja taaksepäin toimi takajarru.

Merkiltään tämä Topin hankkima oli Jupiter 219. Täytyy kyllä sanoa, että aika hienolta se silloin näytti. Silloin alkoi mopedeja ilmestyä useisiin talouksiin. Varsinkin malli Jupiter 50 oli suosittu, koska siinä oli tukevampi putkirunko. Myös Solifer-merkkisiä ilmestyi useita, ja monia muita merkkejä.

Jo seuraavana päivänä Topi lähti mopedillaan Miehikkälän Saivikkalaan, kai näyttämään ajokkiaan enolleen Meriluodon Villelle. Sinne oli matkaa meiltä reilut 25 kilometriä, mutta aika usein myöhemminkin Topi sinne ajeli. Kai se jätti Villenkin mieleen kipinän. Seuraavana kesänä Ville oli ostanut itselleen myös mopedin ja tuli sillä meillä käymään.

Kyllä se teki aikamoisen muutoksen, kun nyt pääsi käymään vaikka Taavetissa, jonne meiltä oli yli 20 kilometriä ja muissakin paikoissa, eikä tarvinnut aina olla sidottu kellonaikoihin. Silloisessa Kasarin kaupassa oli nopea käydä, vain muutama kilometri. Samalla sieltä sai bensaa tankin täyteen. Oli kyllä meille kotiin hankittu muutama litra bensaa varalle lasipulloon! Kun oli vielä hyvät valot, voi ajella myös pimeinä aikoina.

Mopedia pidettiin tosi hyvin. Katsottiin, jos mahdollista, ettei huonolla kelillä sitä otettu pois liiteristä. Jos se oli vähänkin kurainen, heti pestiin. Niin, ja minä en siihen saanut muuten koskea kuin puhdistusmielessä. Seuraavaksi talveksi se laitettiin liiteriin hyvin peitettynä.

Seuraavana kesänä en sitten voinut mitään mielenkiinnolleni. Kun isäni sairasteli paljon ja joutui lähtemään taas muutamaksi päiväksi sairaalaan, työnsin mopedin pihalle ja sain sen jopa käyntiin. Olin jo aikoja sitten ottanut selvää sen toiminnasta, ns. kylmäharjoitteluna. Kun se nyt kerran oli käynnissä, niin pitihän sitä kokeilla lähtisikö se liikkeelle myös. Vaihde päälle ja menoksi, sehän lähti!

Meillä oli hyvä muutaman sadan metrin matka pihatietä, jota pitkin sitten ajelin edes takaisin. Kun äitini huomasi, niin sanomistahan siitä tuli. Piti heti viedä mopedi liiteriin. Sovittiin, että Topille ei kerrota ainakaan heti mitään. Kun isäni kotiutui, alkoi taas hänellä moporeissut. Sitten kerran sain oikein luvalla kokeilla ajamista. Vähän isä kyllä ihmetteli miten hyvin se onnistui. Taisi kyllä jo aavistella jotain.

Kerran Miehikkälän reissulla oli mopedi pysähtynyt kesken ajon. Ei lähtenyt millään enää käyntiin. Siinä sitä ihmetellessä onneksi sattui tulemaan mies, joka ymmärsi moottoreista. Kun bensaa oli, niin hänen mielestään toinen tekijä oli, ettei sytytystulppaan tule kipinää. Onneksi oli mukana työkalu, jolla tulpan sai irti. Vika löytyi heti. Tulppaan oli tullut ns. piikki, jonka hän poisti, ja matka jatkui taas.

Ainakin entiset mopomiehet tietävät enempää selittämättä mistä oli kyse. Nyt sitten sen vian tiesi Topikin. Sen jälkeen hänellä oli aina pidemmillä matkoilla jopa varatulppa ja avain taskussa.

Täytyy kyllä ihmetellä miten vahva pieni moottori ja yleensä koko mopedi kaikkineen oli. Oikeastaan vain ketju ja rattaat, kaasu- ja kytkinvaijerit uusittiin. Muistaakseni pari rengasta myös. Moottoria piti avata sen verran, että männänrenkaat piti uusia kun ns. veto loppui. Siihenkin saatiin neuvoja kylän moottoripyörämiehiltä.

Ajaminen sinänsä onnistui Topilta hyvin. Mitään vahinkoja ei koskaan sattunut. Tiettävästi ei koskaan edes kaatunut, ei aina-kaan mitään jälkiä mopedissa ollut. Ainut mitä hän ei koko aikana oppinut, oli kytkimen käyttö liikkeelle lähtiessä. Sitä yritettiin usein neuvoa, mutta tuloksetta. Hänen tyylinsä oli, että vaihde päälle, kierrokset ylös, ja kytkin ”lipsautettiin” kiinni. Se liikkeelle lähtö oli sitten sellainen äkkinykäys.

Monta kertaa minäkin ehdin olla tarakalla kyydissä. Laitettiin taiteltu kangassäkki pehmusteeksi. Äitini Hulda ei monista kehotuksista huolimatta halunnut edes kokeilla mopedilla ajamista.

Silloin jo säädettiin laki, että vain 15 vuotta täyttäneet saivat ajaa mopedilla. Minullahan se täyttyi keväällä 1962, joten sen jälkeen sai mopedi ehkä vähän toisenlaista kyytiä ja myös talviajoa, mutta sen kunnosta ei tingitty.

Isäni ei enää itse paljon sillä ajellut. Mopedi oli meillä vielä vuoteen 1963, jolloin vaihdoin sen Taavetissa Eino Kurpalla moottoripyörään. Vähän on jälkeenpäin harmittanut, että olisi sittenkin pitänyt se säästää. Olisi nyt hieno ajella, – vain hyvillä keleillä!

Muistan hyvin, että meilläpäin ensimmäinen moottoripolkupyörä oli Karhun Vertillä joskus 1950-luvun loppupuolella. Se oli tummanpunaruskea putkirunkoinen, merkiltään Simson. Siinä piti ainakin aluksi olla samanlaiset rekisterikilvet kuin moottoripyörissä. Vertti asui siinä meidän lähellä omassa pienessä mökissään. Hänet muistetaan ”räväkkänä” puhujana seuroissa ym. tilaisuuksissa.

Meillä niitä kilpiä ei enää tarvinnut. Vakuutukset tulivat, ja meilläkin piti vakuutus ottaa ja samalla tuli myös vakuutuskilpi mopedin taakse. Samanlaisia vakuutuskilpiä on nykyisissäkin mopoissa.

Näin siirryttiin Lemetinmäellä polkupyörästä moottoriajoneuvoon. Kyllä polkupyörätkin olivat vielä kovassa käytössä.

Esko Karhu

Kirjoitus on julkaistu Karhunpesän kuulumisissa keväällä 2011.
 
 
 

Karhunkylä


Luumäen Liirin kylästä kotoisin oleva Aimo Kapiainen kulki nuorena Heikkiläntietä pitkin Karhunkylän kautta lähes päivittäin – kouluun, kirkolle, kyläilemään ja niin edelleen.
Nykyisin hän ajelee Heikkiläntietä Liirille loma-asuntona pidettyyn vanhaan kotitaloonsa. Matkan varrella oleva muistomerkki nostaa mieleen omia muistoja ja ajatuksia Karhunkylästä. Näin Aimo Kapiainen muistelee Karhunkylän elämää:


En enää asu paikkakunnalla. Silloin tällöin kuitenkin ajelen vieläkin autolla Heikkiläntietä. Olen saanut seurata vuosikymmenten ajan tien ja sen ympäristön kehitystä. Sitä, kuinka tie on muuttunut pahaisesta kärritiestä nyt kutakuinkin autolla-ajokelpoiseksi paikallistieksi.

Ensimmäiset kerrat muistan kulkeneeni tietä 1940-luvulla. Talvisin hevosen reessä tai suksilla, kesällä hevosen kärreissä tai polkupyörällä. Tuolloin me kauempaa tulleet saatoimme pysähtyä juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia tienvarren asukkaiden kanssa vaikkapa Karhunkylässä.

Sitten 1950- ja 1960-luvuilla kulkupeleiksi tulivat autot. Nyt autolla päästiin talvisinkin aurattua tietä. Maisemat vain vilahtelivat ohi. Kesäisin maisemaa piristivät laitumien karjalaumat. Talvisin kylien elämästä kertoivat puutavaran kuljetukset tienvarren laanipaikoille.

Aikanaan kylätietä ylläpidettiin asukkaiden, talollisten toimesta. Tie oli paalutettu tien varteen pystytetyillä puisilla paaluilla. Melko pienet, melkein huomaamattomat paalut osoittivat mistä kunkin talon vastuualue alkoi ja mihin se päättyi.

Syksyisin kunta ilmoitti lehdessä milloin nimismies tarkastaa tien, ja että kunkin talon on tuohon päivään mennessä huolehdittava osuutensa kunnosta.

Muistan pikkupoikana itsekin olleeni isän mukana, kun hän nelipyöräisillä korkeilla kärreillä ajoi soraa tieosuudellemme. Nimismies sitten valvoi, että kaikki hoitivat osuutensa.

Tien piti olla suhtkoht tasaista. Siinä ei saanut olla edes epätasaista pientä lainetta, ns. ”nimismiehen kiharaa”.

Heikkiläntie oli myös minun koulutieni. Sulan maan aikana sitä saattoi ajaa polkupyörällä. Talvella tietä ei aurattu ja koulussakin käytiin suksilla. Vasta 1950-luvulla kunta alkoi huolehtia talviaurauksesta ja otti muutenkin vastuuta tiestä.

Urpalanjoen ja Saarenojan tulviessa usein keväällä, ja kun Saarenojan puinen siltakin oli varsin huono, ei autolla aina päässyt sillasta yli.

Saarenoja sinänsä oli varsinkin kevättulvien aikaan runsasvetinen, ja monet kutsuivatkin sitä Saarenjoeksi. Oja saa alkunsa Niemenjärvestä ja laskee Karhunkylän eteläpuolella Inkeri ja Kauko Strandmanin rakentaman Hakalan talon ohitse Urpalanjokeen.

Minua vanhemmat miehet ovat kertoneet olleensa joskus tukinuitossakin Saarenojan purolla, kuten tietysti myös paljon suuremmalla Urpalanjoella.

Hakalan talosta lienee syytä kertoa, että Strandmanien jälkeen siinä vietti eläkepäiviään monen vuoden ajan laulajakuuluisuus, kanttori Sulo Saarits. Vanhemmat lukijat varmasti muistavat hänet.
Itse muistan aina joulun varsinaisesti alkaneen siitä, kun jouluaattoina saatoimme kohta puolenpäivän jälkeen kuunnella radiosta Sulo Saaritsin laulavan ”Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen...”

Heikkiläntien erikoisuuksiin kuului, että sillä pidettiin joskus jopa ravikilpailuja. Kilpailupaikkana sekä lähtö- ja maalialueena oli paikka Heikkilän koululta vähän Karhunkylään päin. Radan kääntöpaikaksi oli raivattu alue Saarenojan sillalta vähän kilpailukeskukseen päin muinaisen ”Mettäkanan pellon” kohdalla.

En muista miten oli turvattu liikenne. Kaiketi se jotenkin katkaistiin lähtöjen ajaksi. Tosin, eihän autoliikennettä tuohon aikaan juuri ollutkaan.

Kisoja järjestettiin siinä 1940–50-lukujen vaihteen tienoilla. Samoihin aikoihin oli myös talvisin raveja, ensin Hermusenjärven, sittemmin Näpinjärven jäällä. Ravit olivat suuri tapahtuma paikkakunnalla ja keräsivät paljon katsojia.
Kilpailijoina olivat monet lähikylien isännät hevosineen. Tulipa kisoihin osanottajia joskus kauempaakin. Sarjojen voittajat olivat suuria tähtiä. Tulokset ylittivät paikkakunnan lehtien uutiskynnyksen kirkkaasti.

Raviharrastus kuitenkin hiipui vähitellen niin kesällä kuin talvellakin. Hevosiahan toki näkee Karhunkylän ja lähikylien laitumilla vieläkin.

Kunta peruskorjasi 1960-luvun alkupuolella Heikkiläntietä, ja pian sen jälkeen valtio otti tien paikallistieksi. Toki kunta tuon jälkeenkin joutui vielä määrättyjen prosenttien mukaan osallistumaan tiekustannuksiin.

Tien korjauksessa muun muassa oikaistiin ja loivennettiin legendaarinen Kulhanvuoren mäki. Mäki sijaitsi Karhunkylästä muutaman kilometrin etelään, Suoknuutin ja Liirin kylien välillä. Korkeuseroltaan lähes 16-metrisenä sekä hyvin jyrkkänä ja mutkaisena mäki oli vaarallinen etenkin liukkaalla kelillä. Nykyään autoilija tuskin edes huomaa sitä.

Heikkiläntie tuli minulle tutuksi senkin takia, koska meillä liirinkyläläisillä oli pienet peltokappaleet Karhunkylän tuntumassa. Meidän pieni palstamme, siinä taisi olla peltoa 43 aaria, oli noin kilometrin Karhunkylän keskustasta. Pieni pelto piti viljellä, vaikka matkaa sinne oli lähes 10 kilometriä – eihän peltoa ollut liikaa.

Peltotiemme antaa hyvän kuvan sen¬aikaisista tilusteistä. Tie lähti maantiestä aivan Karhunkylän keskustasta, Kivelän talon (Koulumestarin talo) pihan poikki, talon ja navetan välistä. Se kulki monien peltolämpäreiden ja haka-alueiden läpi niin, että tiehen mahtui kymmenkunta porttia tai veräjää. Muutoinkin hitaalla hevospelillä se vei tuhottomasti aikaa. Aina kun sai takaansa portin kiinni, oli jo edessä uusi este.

Nyt tuolle niin sanotulle Hyrmönsaaren alueelle on uusi tie. Siinä näkyvät joskus tukkirekatkin ajavan. Niin muuttuu maailma.

Ohittaessani Karhunkylässä Karhujen sukuseuran pystyttämän muistomerkin Tyttilän talon lähellä, ennen Metson mutkaa, mieleeni tulee vahvemmin myös kylän historiaa. Lapsena kuulin vanhemmiltani, että isoisäni äiti, Eeva Aatamintytär o.s. Karhu oli lähtöisin Karhunkylän Tyttilästä.

Ajaessani kylän ohi mietin toisinaan, millaiselta Eeva-tytär näytti pikkutyttönä leikkiessään näillä Tyttilän kivillä ja avokallioilla. Millaisia leikkikavereita hänellä oli? Miten hän koki kuusivuotiaana tyttösenä isänsä kuoleman?

Millaiset häät olivat, kun hänet 21-vuotiaana nuorena naisena vihittiin kristilliseen avioliittoon vuonna 1866. Sulhasena oli häntä neljä vuotta vanhempi Heikki Manunpoika Liiri. Tuo vuosikymmen tunnetaan yhtenä vuosisadan raskaimmista. Ihmisiä menehtyi paljon suoranaiseen nälkään ja kulkutauteihin.

Tästä kuitenkin alkoi Eevan ja Heikin yhteinen taival. He saivat seuraavan 20 vuoden aikana yhdeksän lasta. Varmasti elämä on ollut työtä, työtä ja taas työtä. Toivottavasti elämä on sisältänyt myös ilon ja onnen hetkiä.

Poikkeuksellisen vahva Eeva on ollut. Hän eli 78-vuotiaaksi, mikä tuohon aikaan oli harvinaisen korkea ikä.

Maailma on muuttunut ja muuttuu myös ihmisten osalta. Minun lapsuuteni aikana Karhunkylän lapset kävivät samaa Heikkilän kansakoulua kuin minäkin. Tietysti tunsin heidät niin kuin heidän vanhempansakin.
Nyt nuo vanhemmat ihmiset ovat lähes kaikki kuolleet, ja minun koulukaverini, sikäli kuin heitä vielä on, ovat jo isovanhempia.

Heidän jälkikasvuaan en tunne. Nuorempaa väkeä kuitenkin näkyy kylän raitilla vielä ilahduttavasti.

Karhunkylän tuntemustani lisäsi se, että isoäitini sisko, Miina (Vilhelmiina) oli naimisissa Taavetti Strandmanin kanssa. Miina oli siis Uutelan tai Etu-Mäkelän, niin kuin muistan taloa joskus nimitetyn, talon emäntänä. Joskus vierailimme tuossa talossa.

Muistan myös, kun olin pikkupoikana vanhempieni kanssa kyseisessä talossa Kauko Strandmanin ja Heikkilän Tuomelasta olleen Inkeri Emilintytär Karhun häissä. Erityisesti pienen pojan mieleen jäivät häätanssit, jotka pidettiin Kaukon kotitalon ja Koulumestarin talon välissä olleen suuren riihirakennuksen ladossa.

Ensimmäiset kauppamuistonikin liittyvät Karhunkylään. Kylän lähikauppana toimi niin sanottu Mökinkauppa. Nimi lienee johtunut siitä, että rakennus oli todella pieni. Myös kauppiasperhe asui tässä rakennuksessa.

Kauppa oli lähellä Urpalanjokea. Toisaalta kotini Liirinkylässä oli vain runsaan puolen kilometrin päässä joesta. Eräänä keväänä isäni lähti ruuhella soutaen hakemaan Mökin kaupasta perunamaalle lannoitetta. Hän otti minut mukaansa. Pienelle pojalle se oli suurta seikkailua. Isäni kantoi lannoitesäkin kaupasta ruuheen.
Toukokuussa joessa on runsaasti vettä ja virtaama hyvä, joten ruuhi lienee ollut helppo soutaa myötävirtaan. Kotikylän rannasta isä sitten haki säkin hevosella.

Joki virtaa hyvin lähellä kylää. Taitaa näkyä¬kin Karhujen sukumerkille. Ainakin jokilaakso näkyy etelän suunnalta, Koivulan talon takaa laajoine peltoaukeineen. Keväisin nuo pellot usein lainehtivat yhtenä järvenä.

Aikanaan joki lienee ollut kalaisakin. Voisi kuvitella, että menneinä vuosisatoina se on tarjonnut kyläläisille arvokkaan ravintolisän monesti niin puutteellisissa oloissa.

Karhujen sukukirjastakin olemme lukeneet, miten tunnetun historiamme alkuaikoina monet suvut ja kylät ovat miltei kadonneet. Aliravitsemus ja kulkutaudit ovat tuhonneet elämää. Myös lapsikuol-leisuus on ollut järkyttävän suurta.

Sitkeimmät ja terveimmät ovat kuitenkin sinnitelleet elossa. He ovat jotenkin pitäneet kylät elävinä ja kyenneet jatkamaan sukua. Tämä on mahdollistanut ja oikeuttanut meidänkin elämämme.

Aimo Kapiainen

Kirjoitus on julkaistu Karhunpesän kuulumisissa keväällä 2013.
 
 
Sukuseuran muistomerkki

Sukuseuran muistomerkki

 

Ajankohtaista

 

KARHUNPESÄN KUULUMISET NRO 30 ON TYÖN ALLA

Vuoden 2024 Karhujen sukulehden nro 30 tekeminen on alkanut, ja siihen tarvitsemme taas kaikkien sukulaisten apua. Lehti ilmestyy toukokuun toisella v...

 

JOULUNA 2023

Tätä kirjoittaessani jouluun on enää muutama päivä, ja valmistelut ovat varmaankin jo monessa kodissa meneillään. Itselläni tulevat mieleen l...

 

Hallituksen kuulumisia kesällä 2023

Sukuseuramme hallitus kokoontui elokuisena lauantaina Miehikkälässä Salpalinjamuseossa päivittämään seuran tilannetta ja alustavasti suunnittel...



 

Etusivu
Sukuseura
» Karhunpesän kuulumiset
» Hallitus
» Sukutietojen ilmoittaminen
» Tietojen rekisteröinti
Sukukokous
Tuotteet
Juttuarkisto
Jäsenasiat
Ajankohtaista
Yhteystiedot
Copyright © 2024 Luumäen Karhut -Sukuseura ry | Webbinen.net